Blogini on toistaiseksi tauolla kirjaprojektin vuoksi. Kyllä, kirja käsittelee musiikkia, tämän vuosituhannen musiikkia.
Palataan!
-
Tiedote blogistani
-
Vain elämää -konsertti ja historiallinen kitarasoolo
”Vain elämää oli vuosikymmenen pop-ilmiö”, otsikoi Helsingin Sanomat konsertti-arvionsa. Tuohon voin vain lisätä, että monessa mielessä myös vaikuttavin ja tärkein.
Sunnuntain 10. kauden yli kaksituntinen konsertti sisälsi monia huippuhetkiä, mutta päällimmäinen tunne oli oikeastaan, kuinka Vain elämää-biisit alkoivat live-konsertissa elää kuin automaattisesti uutta elämää. Esitykset eivät olleet enää niinkään versioita, vaan monet niistä ovat jo siirtyneet osaksi (pop)kulttuuriamme isoina biiseinä, riippumatta alkuperäisen tai uuden version esittäjästä.
Romanttisesti ilmaisten, biisit olivat nyt tekijöiden ja meidän kuulijoiden yhteistä omaisuutta.
Suuren yleisön konsertti tämä ilman muuta oli. Sen moninaisuutta katsellessa ilmassa oli vahvaa tuntua vanhasta yhtenäiskulttuurin ajasta. Tämä ei ole yllätys, mutta usein vaalittu ajatus siitä, että musiikissa pitäisi tehdä jatkuvia kompromisseja suurten ja erilaisten yleisöjen saavuttamiseksi, ei vaan istu tähän formaattiin. Nyt ei olla kyynisinä etsimässä suurinta tai pienintä yhteistä nimittäjää, vaan elävää tapaa lähestyä omaa ja muiden musiikkia. Tai omaa itseään. Niin kuin Maija Vilkkumaa totesi: ”Miten jonkun toisen biisin versioiminen voikin auttaa pääsemään lähelle itseään”.
Kaiken juhlan, kättentaputusten ja tsemppihengen keskellä hämmentävän monet valituista biiseistä avautuivat nyt myös kriittisinä, pohdiskelevina, monikerroksisina kommentteina nykymaailmasta (mm. ”Blaablaa (en kuule sanaakaan)”, ”Hyvä ihminen”, ”Rahan takii”, ”Ikuinen vappu”, ”Minun Suomeni”).
Puheet nykypopin pinnallisuudesta kuulostavat tässä yhteydessä, no, pinnallisilta.
Varsinkin live-tilanteessa sarjan musiikki tuntuu ylittävän perinteiset rock, pop, iskelmä ja räp -genret kauniilla tavalla. Ei tule tunnetta, että tämä on taas tätä ja tätä, vaan että tämä on sitä, populaarimusiikkia.
Ja pakko se on taas todeta: sovitukset, yhtyesoitto ja tulkinnat ovat parhaimmillaan täynnä oivalluksia ja syvää ymmärrystä musiikista, sen historiasta, nykypäivästä, voimasta ja sen luomiseen liittyvistä riemuista.
Siksi Antti Tuiskun ”Mä hiihdän”-biisistä voi tulla viimeistään nyt Erinin version kautta suuri suomalainen rakkaus- ja selviytymislaulu, siksi PMMP:n vanha ”Joku raja”-biisi kääntyy Tuiskun version kautta suoraan keskellä tämän päivän arkea, siksi Tuiskun ”BlaaBlaa (en kuule sanaakaan)” muuttuu Tähkän versiossa vaikuttavaksi lauluksi ihmisyydestä ja siksi Tuiskun ”En kommentoi” muuttuu Paula Vesalan ”Nyt kommentoin” kautta henkilökohtaiseksi avautumiseksi ja tärkeiksi vaatimuksiksi meille kaikille.
Kaiken julkisuuden, kaikkien isojen otsikoiden, kaiken kaupanteon takana sarja on kymmenen kautensa aikana kiistatta lisännyt sukupuolten välistä tasa-arvoa. Toki laskennallisesti mies-artistit ovat enemmistönä, mutta nyt ei ole kyse numeroista, vaan tasavertaisuudesta artistien tekemisissä, toistensa arvostamisesta ja kunnioittamisesta; ja suomalaisen populaarimusiikin tunneilmaisun merkittävästä laajentamisesta.
Ne kuuluisat kyyneleetkään eivät tässä katsannossa ole vain niitä formaattiin liittyviä tehosteita, vaan osa tuota kulttuurista muutosta.
Kun konsertin ylimääräisessä biisissä Maija Vilkkumaa ja Paula Vesala tarttuivat kitaroihinsa, tuo muutos tiivistyi komealla, innostavalla tavalla. Vilkkumaan kitkerän ironinen ”Tähti”-biisi (sopivasti vuodelta 1999) koulun rokkistarasta, ja Vesalan myöhempi ”Tytöt ei soita kitaraa”, olivat nyt kääntyneet kuin lempeäksi kostoksi rockin miehiselle kitara-sankaruudelle ja samalla kommentiksi siitä, että instrumentilla ja sen kantajan sukupuolella ei ole eikä pidä olla merkitystä. Eikä eri genrejen arvottamisessa.
Siksi voisin väittää Paula Vesalan turkoosin värisellä kitaralla lopussa soittama upea soolo on yksi historiamme merkittävimmistä.
Joulukuussa 2013 kirjoitin sarjasta näin.
Lue lisää » -
Kun kepeys ja vakavuus kohtaavat: Eetu
Eetu: eetu (albumi, julkaistu 22.11.)
Eetu on vähän harmiton nimi artistille. Voiko Eetua ottaa vakavasti? Siis sillä tavalla kun ”oikean” taiteilijan? Eetu itse on todennut, että hänen laulunsa ovat tärkeämpiä kuin hän. Siksi hänen ensi-albuminsa nimi on eetu, ei Eetu.
Eetun musiikki ei ole harmitonta eikä häntä ole helppo sijoittaa ennalta arvattaviin lokeroihin. Hänen itse tuottamansa ensi-albumi liikkuu genrejen välimaastossa, sekoittaa rooleja ja tyylikeinoja, liikkuu romantiikan ja realismin välillä tavalla, joka on harvinaislaatuista suomalaisessa rockissa ja popissa, ainakin nuoren miehen aikaansaannoksena.
Levyn intro on kepeä: yli-empaattinen sairaanhoitaja kysyy lapsen äänellään ensi vastaanoton alkajaisiksi: ”Hei, miten sä voit?” Sen jälkeen alkaa levyn laulut yksinäisyydestä, toivosta ja epätoivosta.
”Mä pelkään että mä jään/ tänne pyörii yksinään /…/ puhutaanko peloista / niistä synkimmistä keloista” (”10/10”); ”Mä tarvin terapiaa / ja mä en oo ainoo / mä kusen kaiken, en osaa elää ihmisiks” (”Sä et oo ainoo”); ”Älä sano et kyl se siitä / iltaisin mä toivon etten herää /…/ älä tuu kertoo et lenkkeily auttaa / mä halun vaan kuolla, jumalauta” (”Napit”); ”Tiedän et ne nauraa mun selkään /…/ vitun pelle, se on meitsi” (”Vitun pelle”); ”tytöstä nainen, pojasta mies, tai miten vaan / älä jää kattelee taakse / nää on sit joskus ne vanhat hyvät ajat” (”Mä en menis takas”)
Toisaalta Eetun maailma on puhtaan romanttinen. ”Ja mä mietin et mä oon maailman onnellisin / ku se oon vaan mä, joka saa nähdä sut / ilman feikkii” (”Ilman mitään feikkii”); ”Sä oot leffan päätähti / sä oot helvetin nätti” (”Se kuka oikeesti oot”); ”Pitääks sanoo hyvästit / eiks riitä hei hei” (”Hyvästit”)
Eetu haaveilee myös kotioloista ja lapsista. Se ei ole jokapäiväistä suomalaisen rockin tai popin maailmassa. ”Lapsii ei voi hankkii jos ei oo pullee pankki / Anna mä paijaan / tee musta faija” (”Pullii uuniin”); ”Sä oot mun tarkoitus / tehdään jo vauva ja sille sisarus” (”BAE”)
Ollaan naiveja, ollaan lapsia, nuoria ja ehkä joskus aikuisia. Eetu ei kaipaa tien päälle vaan turvalliseen kotiin. Eetun romantiikka ei ole Pelle Miljoonan romantiikkaa.
Toisaalta tuossakin roolissa Eetun ääni on välillä rosoinen, muunneltu, itselleen efekteillä naurava. Ja synkätkin tarinat voivat saada lohtua isoista kertosäkeistä, jotka jäävät kauniina soimaan.
Jos ei ole Eetun maailma valmis, niin ei ole aina musiikkikaan. Eetu on todennut haluavansa pitää tekstinsä yksiselitteisinä ja suorina ja tuo kääntyy välillä itsestään selvyyksiksi, aiemmin kirjoitetuksi.
Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että tätä albumia ei olla tehty markkinat edellä. Tämä on yhden ihmisen orkesteri, joka toimii omalla, persoonallisella otteellaan ja logiikallaan. Ilman pakkoa tai filttereitä.
Eetun ääni on myös hyvin sävykäs.
Levy jättää sopivasti oven auki. Kuka on tämä Eetu, kenen maailmasta hän laulaa, mikä on hänen tiensä, mitä voi odottaa seuraavaksi? Onko hänellä takataskussa lisää hienoja kertosäkeitä? Tuleeko hänestä biisinkirjoittaja myös muille? Onko hänestä tähdeksi? Onko nahkatakki hänen vaatteensa? Tuleeko Eetusta ”kypsä” aikuinen tai ”oikea” taiteilija? Jos tulee, menettääkö hän samalla mahdollisuuden leikkiin, mahdollisuuden olla hölmö, naivi, rohkea?
Hänen viime vuonna ilmestyneen ensi-singlensä alku säväyttää edelleen: ”Mä luin jostain, et on sellasii uurnii jois on siemen / ja siitä kasvaa puu / jos mä meen ennen sua / laita mun tuhkat samaan kun sun / ehkä meistä kasvaa puu” (Olen kirjoittanut biisistä aiemmin täällä.)
Se on jo nyt varmaa: Eetu on lahjakas.
Lue lisää »
