Kukaan ei haluaisi jäädä yhden hitin ihmeeksi. Sitä on musiikkialalla pidetty jotenkin nolona. Uskottavat artistit tekevät albumeja. Hitti ei ole mitään ilman täysipainoista albumia.

Näin on ajateltu jo vuosikymmeniä, Beatleseistä ja Led Zeppelinistä alkaen. Maailma muuttuu joka hetki nopeammin, mutta musiikkiin liittyvät arvot hitaasti.

Nettivallankumous musiikissa on vaikuttanut ratkaisevasti yksittäisen biisin ja albumin suhteeseen, edellisen eduksi. Biisejä ladataan, streamataan, kuunnellaan, soitetaan radiossa, klubeissa ja bileissä ennennäkemätöntä tahtia. Musiikin kuuntelusta on tullut valtaosalle pääosin biisikeskeistä. (Tai onko niin, että näin on aina ollut?)

Rockkritiikki on edelleen keskittynyt albumeihin, ei biiseihin.

Lisäksi yhden hitin artistit ovat yleensä rockin harrastajien ja siitä kirjoittavien keskuudessa arvoasteikon alapäässä.  Siellä missä ennestään ovat lähinnä tyttöpopparit ja poikabändit.

Rockihmiset ja levybisnes ovat tässä asiassa samalla puolella. Bisneksen kannalta yhden hitin artistit ovat monesti huteja, koska pitkät, uskottavat  ja menestyksekkäät artistiurat ovat myös parasta bisnestä. Ne luovat ailahtaville markkinoille vakautta. Albumit olivat myös pitkään levybisneksen selkäranka: rahavirrat albumeista (joko fyysisessä  tai ladattavassa muodossa) ovat olleet aivan eri luokkaa kuin yksittäisistä kappaleista.

Viimeksi yhden hitin artistiksi on leimattu Sini Sabotage. Jotkut rockkirjoittajat ovat olleet oudon vahingoniloisia kun juuri nyt näyttää siltä, että Sinin ura saattaisi jäädä yhteen hittiin. Sinin ensialbumia on pidetty rocklehdissä kyseisen yhden hitin, ”Levikset repee”, ympärille nopeasti kyhättynä tekeleenä, joka ei kovasta julkisuusbuumista huolimatta ole menestynyt albumilistoilla. Monien onneksi.

”Kovasti tätä Siniä yritetään edelleen puskea pinnalle, vaikka kyseessä on täydellinen pohjanoteeraus. En jää kaipaamaan”, kirjoitti FB-kaveri ja sai paljon peukutuksia.

On pakko kysyä, oliko miespuolisen suomiräpin alku aikoinaan niin taiteellisesti kunniakas, että Sini tuntuu siihen verrattuna kuin petokselta? (Ei, Sini ei ole enää ensimmäinen suomalainen naisräppäri, mutta montako sinä pystyt luettelemaan? Karri Miettisen ”Rappiotaidetta -Suomiräpin tekijät” –kirjassa esitellään 30 merkittävää sanataiteilijaa, joista yksi on nainen, Mariska).

Artisti ja levy-yhtiö eivät varmaankaan ole menestykseen tältä osin tyytyväisiä. Mutta toisaalta aika moni artisti voisi olla

tyytyväinen tähän yhden hitin ihmeeseen: ”Levikset repee” –single on saanut kultalevyn, sitä on kuunneltu Spotifystä yli kolme miljoonaa kertaa ja Youtubessa oli 4,5 miljoonaa kertaa. Eivät kaikki kriitikotkaan ole biisiä täysin lytänneet. Nyt -lehti arvioi sen jopa timanttiseksi pophitiksi.

Ei, mutta Sini ei ole oikea artisti, koska hänen albuminsa on niin paska, että ei edes turhanpäiväinen julkisuus nostanut sitä listoille.

Sitkeästi on rockin estetiikka kiinni vanhassa. Vinyylin paluu on vain lisännyt tuota sidettä. Vinyylialbumit ovat tuoneet takaisin kiireettömän albumikuuntelun ja niihin liittyvän kokonaisuuden estetiikan. Sinänsä kaunis ja kannatettava asia, sekin.

Toisaalta voisihan tähän listata niitä albumeja, jotka aikoinaan kyhättiin yhden jo nyt ehkä klassikkohitin ympärille. Mistäs aloitetaan? Tai kuinka monta albumia voitaisiin loppujen lopuksi typistää pariin hyvään biisiin?

Tai oliko Soft Cell huono bändi, vaikka se muistetaan vain hitistään ”Tainted Love”? Onko väärin, että The Verve -yhtye tunnetaan vain hiteistään ”Bitter Sweet Symphony” ja ”The Drugs Don’t Work”? Onko täysin väärin, että suuri yleisö tuntee Procol Harumin vain ”A Whiter Shale Of Palesta”? Tai Noitalinna huraa –yhtyeen vain ”Pikkuveljestä”? Vääriä biisejä?

Minusta yhden hyvän hitin kuuntelu kerta toisensa jälkeen on huomattavasti mielekkäämpää puuhaa kun kuunnella vaikka Neil Youngin huonointa levyä uudestaan ja uudestaan siltä varalta, että se olisi sittenkin mainettaan parempi.

Kriitikko Dave Marsh kirjoitti 80-luvun lopulla hienon kirjan ”The Heart Of Rock & Soul -The 1001 Greatest Singles Ever Made”. Sen esipuheessa Marsh kertoo kuinka jo kirjan alkuvaiheessa kaveri kysyi, mikset tee kirjaa 1001 parhaasta albumista. Silmää räpäyttämättä hän vastasi: koska kukaan ei hyräile mennessään kokonaisia albumeja. Marshin vastaus on aivan yhtä olennainen esteettinen lähtökohta kuin albumin näkeminen ”ennen kaikkea taiteellisena kokonaisuutena”.

Andy Warholin vanha lause ”In the future, everyone will be famous for 15 minutes” tuntuu entistä tarkemmalta analyysilta populaaritaiteesta. Nykymaailmassa mainetta on jakamassa ja uraa tekemässä liian monta ihmistä, jotta niitä riittäisi koko ajan kaikille.

Popmusiikin kohdalla Warholin lause kiteytyy kolmeminuuttiseen hittibiisiin, ehkä uran ainoaan.

Ai ei riitä? Kannattaa kysykää vaikka ”Gangnam Stylen” tekijöiltä.

Related Posts