”Sinun pitäisi olla niin lämmin / niin lämmin ja rakas kuin oma vereni”.

Noin levy alkaa ja noissa sanoissa ja niitä edeltävässä ja kannattavassa soitinriffissä se melkeinpä kiteytyy. Tämän levyn kauneus ja vimma.

Levyn tekijät Pekko Käppi  ja K:H:H:L sekä levyn nimi ”Sanguis Meus, Mama” (”Vereni, Äiti!”) tuskin aiheuttavat laajempia riemunpurkauksia. Itsekin jouduin etsimään artistin ja hänen soittimensa, jouhikon/jouhikanteleen tarkemmat taustat. Kyseessä on Käpin neljäs albumi ja Käpin entinen orkesteri oli nimetty hänen soittimensa mukaan. Onneksi suomalainen (kansan)musiikki monimuotoisuudessaan on kehittynyt kuitenkin jo tasolle, jossa jouhikko-sanasta ei automaattisesti tule mieleen tuohivirsuja.

Nyt Käppi on siirtynyt uudelle maaperälle ja tehnyt yhdessä Tommi Laineen ja Nuutti Vapaavuoren kanssa bändilevyn, jota voisi kutsua suomalais-kansainväliseksi juurimusiikiksi. Kuitenkin musiikiksi, jossa juuret eivät ole liian ilmeisiä eivätkä missään nimessä kahleena. Paremminkin on kyse uudesta uljaasta lennosta musiikin tekemisen monisatavuotiseen ytimeen genreistä ja sopivista muotokielistä välittämättä.

Hämmästyttävää on tämä yhtyeen sointi. Luulisi heidän soittaneen vuosikausia yhdessä. Miten voivat jouhikko, sikarilaatikkokitara ja –basso, akustinen kitara, syntikat ym. soida noin luontevasti ja tiukasti yhteen? Miten voi soittajamiesten kuorolaulu syntyä kuin tyhjästä?

Levylle luotu maailma on tyly ja taianomainen, vaativa ja avautuva, oikeamielinen ja vainoharhainen. Lauluteksteistä ei tiedä, missä Käpin (ja häntä avustaneen Kauko Röyhkän) sanat loppuvat ja missä kansalta kerätyt tarinat alkavat. Olennaista on kokonaisuus. Siitä saa ehkä jonkinlaisen kuvan kun kirjoittaa kunkin laulun alun riimit paperille (joista ensimmäinen oli jo yllä):

”Piika Kaarin hautuumaalta otti pääkallon / ja hameessaan sen kantoi kotiinsa”

”Kuu polttelee sun kasvojas / Musta kissa kulkee edelläs”

”Sanoppa sinä sormees leikannees / noilla ruohoilla terävillä”

 ”En pelkää petoa / En pelkää petoa”

”Oi maammo, järkeni ei riitä / Jussi-setä, näitkö koskaan saatanaa?”

”Kokko lensi koillisesta / Iskulintu ilman alta”

”Voi Herra, katso nyt lapsiani / ei ole luuta kuin antaa”

”Lennä lennä koston korppi korvesta / lennä lennä musta lintu linnasta”

Sanat on käännetty levyn kannessa myös englanniksi. Kuulostavat musiikilta.

”You should be warm / warm and dear, as my blood”

”Come here my dear / come to guard me / let the black dog go home”

”But my love is not bread, nor water / But O, why turn to you, why be praying / Heaven can’t hear a skinny dog howl”

Laulajana ja muusikkona Käppi tuo pakostakin mieleen Tuomari Nurmion. Äänessä ja sen painotuksissa on samanlaisuutta (kuuntele miten Käppi laulaa heti alussa sanan vereni) ja sattuihan Nurmion ensisinglen A-puolella olemaan blues-versio vanhasta virrestä (”Kurja matkamies maan”). Käpin ääni ei ole kovin voimakas, eikä niin hallitseva kuin Nurmion, mutta hän löytyy hienon tasapainon lempeän ja ankaran ilmaisun välillä. Rankkuus itseisarvona yleensä syö tehoja.

”Sanguis Meus, Mama” on perinteinen albumikokonaisuus, joka kasvaa tuohon muotoon väkinäisen yrittämisen sijaan. Albumi elää, hengittää ja vangitsee koko kestonsa ajan.

Levy päättyy ”Veri verestä” -laulun hitaaseen, kasvavaan lauluosuuteen, jonka aikana ollaan jo suuruuden äärellä, näillä sanoilla:

”Tuohon suohon kaivetaan sulle hauta / eikä mikään mahti enää sua auta”

Kun tuon lopetuksen jälkeen tuntee kummasti suurta iloa elämän ja musiikin mahdollisuuksista, niin jotakin se kertonee tämän levyn voimasta.

”Koko kansan” levyksi Käpin ja yhtyeen levystä ei oikein ole, mutta jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi tämän toivoisi tulevan. Ainakin jos liputat hieman oudomman rockin, bluesin, metallin tai kansanmusiikin nimeen, hankkiudu tämän musiikin ääreen.

Olisi suorastaan outoa, jos pettyisit.

 

 

 

 

 

 

Related Posts