Lisa Robinson: There Goes Gravity -A Life In Rock and Roll (2014, paperback 2015)

Jos rockhistoria tuntee yhden seurapiiri- ja muotitoimittajan, joka on ylitse muiden, hänen nimensä on Lisa Robinson.

Yhdysvaltalainen Lisa Robinson on hengaillut muusikoiden kanssa vuodesta 1969. Suurin osa hänen kavereistaan on ollut kuuluisuuksia. Viime vuonna hän julkaisi vihdoin muistelmansa.

Mick Jagger, Keith Richards, Robert Plant, Jimmy Page, John Lennon, George Harrison, Phil Spector, Lou Reed, Patti Smith, David Bowie, Elton John, Michael Jackson, Bono, Madonna, Eminem, Kanye West, Lady Gaga. Mm. he ovat tämän kirjan pääosassa, Robinsonin kautta. Mikä poikkeuksellista, Robinsonin kertomat tarinat perustuvat hänen vuosien varrella tekemiinsä muistiinpanoihin ja nauhatallenteisiin, ei pelkkiin muistikuviin. (Lisalla oli ja on aina lähellään kynä tai c-kasettinauhuri(!), ellei kuuluisuuksien kanssa oltu toisin sovittu).

Nimilistaa voidaan jatkaa, ainakin rockhistoriaa enemmän tunteville tutuilla nimillä: T Bone Burnett, Lester Bangs, Tony Defries, Jim Dickinson, Ahmer Ertegun, Danny Fields, Bill Graham, Peter Grant, Chrissie Hynde, Iggy Pop, Jimmy Iovine, David Johansen, Lenny Kaye, Annie Leibovitz, Paul McGuinnes, Doug Morris, Trent Reznor, Rick Rubin, Ian Stewart, Joe Strummer, Lucinda Williams, Walter Yetnikoff jne. Kyse ei ole seurapiiritoimittajan näitä-olen-kätellyt-listasta, vaan listasta ihmisiä, joiden kanssa Lisa teki töitä, vietti aikaansa, matkusti, bailasi ja ystävystyi.

Lisa Robinson eroaa ratkaisevasti pääosasta musiikkijournalisteja: hän on ollut nainen miesten maailmassa ja hän ei ole ollut kriitikko eikä ”oikea” musiikkijournalisti: hän ei kirjoittanut niinkään musiikista, vaan artisteista julkkiksina, persoonallisuuksina, yksityishenkilöinä.

Kuvaavaa Lisan näkökulmasta, sen ”pinnallisuudesta”, mutta samalla kuitenkin hänen statuksestaan on tarina Rolling Stonesien takahuoneesta yhtyeen kesäkiertueelta 1975:

”Bob Dylan showed up backstage at one of (Madison Square) Garden shows and Mick (Jagger) –who was constantly teasing me about writing about all of their clothes –came over to me and whispered, ”Lisa, Bob Dylan is wearing a blue and white striped shirt, slightly dirty at the top, and a black leather jacket with beige pants and, I’m sorry, I don’t remember the shoes”” (kuva yllä).

Sen maailman, jossa Lisa eli ja teki töitä, hän kiteyttää heti alkusivuilla:

”The rock world always was, and still is, predominantly a boys’ club. Often I was the only women in the room and certainly the only one who wasn’t sleeping with them. I wanted to keep everything professional, to get the stories”.

Miksi Lisa? Miksi hän tunsi kaikki? Mistä syntyi luottamus? Miksi Bono aloitti joskus soundchekeissä Robinsonin läsnä ollessa laulunsa sanoilla ”Lisa is a punk rocker”? Miksi hän ei ollut vain yksi monista, joka kärkkyi juttuja ja oli valmis rumiinkin temppuihin niitä saadakseen?

Robinson on mitä ilmeisimmin ollut ainakin ahkera, älykäs, sivistynyt, hauska, kunnianhimoinen, lojaali, sinnikäs, ystävällinen ja rohkea. Hyvä suustaan ja hyvä kirjoittamaan. Tärkeää on ollut myös tietämyksensä, hän tunsi rockin, ja bluesin ja jazzin, historian. Led Zeppelinin tai Rolling Stonesien kanssa kiertue-elämää viettävälle on taatusti eduksi, jos tiedät kuka on Robert Johnson tai Muddy Waters. Miehisessä maailmassa Lisalla oli naistoimittajana hallussaan erityistä pääomaa. Kun Lisa pitkien neuvottelujen jälkeen pääsi vihdoin haastattelemaan Motownin legendaarista levypomoa Berry Gordya, hän sulatti jäätä jazztaustallaan:

”I told Berry Gordy that when I was a teenager, I snuck out of my house to go to see Thelonious Monk. He asked to name a Thelonious Monk composition other than ”Round Midnight”. I said ”Blue Monk”, ”Misterioso” and ”Crepuscule with Nellie”, and I guess I passed his test”.

Lisa oli musiikkifani, usein edellä aikaansa. Hän ei ollut mukana vain saadakseen hyvän otsikon tai paljastavan haastattelun.

Kaikki alkoi sattumalta v. 1969. ”Nothing was planned. I had not taken any journalism classes. I had no plan to write. There were about five people in New York City who were writing about rock music then”. Ei kauaakaan niin Lisa kirjoitti brittiläisiin ”Disc and Music Echo” ja New Musical Express”- ja amerikkalaisiin ”Hit Parade”, ”Rock Scene” ja ”Creem” –musiikkilehtiin. (Osan70-luvusta luin Creem-lehteä ja muistan Lisan ”Eleganza”-palstan. Hänen ”juorujaan” enemmän minua kuitenkin kiinnosti lehden kriitikon Lester Bangsin ”musiikkiin paneutuvat” vuodatukset.)

70-luvun puolivälin jälkeen Robinsonilla oli käytännössä kulkulupa kenen tahansa artistin takahuoneeseen.

Myös Lisan kasvuympäristöllä oli merkitystä hänen työhönsä ja asenteeseensa. ”Born and being brought up in Manhattan automatically gave you the feeling that you were already at the center of the universe…So, in 1973, by the time I met Led Zeppelin’s Robert Plant, adorable as he was, and despite his band’s superstar status, I thought that he was a bit provincial. He was, after all from some farm in the north of England. Even The Rolling Stones, with the worldly and urbane Mick Jagger, were from England, which is, let’s face it, the size of the Rhode Island”.

Yksi Robinsonin tehtävistä oli kirjoittaa positiivisia pr-juttuja Amerikkaa kiertävistä brittibändeistä. Yksi näistä oli juuri Led Zeppelin.

”Most of my so-called colleagues dismissed Zeppelin as a cheesy heavy metal band. The got terrible reviews. Clearly, I was invited on tour with the hope that I would write some softball, complimentary stuff about them, which they wanted -no, needed -back home in England”. Lisan kirjoituksista ja Lisan ja bändin suhteesta tuli paljon syvempiä. Kyse ei ollut enää pelkästä pr-työstä. Hän oli esim. ainoa journalisti, joka seurasi bändiä heidän kaikilla viidellä Amerikan kiertueella vuosien 1973-77 välillä.

Sitä ennen hän oli jo ollut paikalla ja kirjoittanut juttuja New Yorkin 70-luvun alun ”rockskenen” synnystä.

”In 1971, the lower Broadway area was abandoned at night. We used to joke that it felt like Poland…In those days, no one went to a gym, we all smoked…we didn’t talk about money except to bemoan not having any…No matter what time of day or night, if I had to call a musician, my opening line would be, ”Did I woke you up?” I never went to sleep before four a.m. , woke up around noon, and spent half the day on the phone discussing what had gone on the night before and what was planned for night ahead”.

Ensin keskeisin paikka oli The Mercer Arts Center, sen jälkeen Max’s Kansas City, sitten CBGB’s. ”In 1976, the New York rock and punk scene was made up of the CBGB’s bands and the few music writers who loved them. In total, this may have consisted of about sixty people.” Rita tutustui kaikkiin näissä paikoissa vaikuttaneisiin. Heihin kuuluivat ennen kaikkea Lou Reed, New York Dolls, Patti Smith, Richard Hell, Tom Verlaine, Ramones ja Debbie Harry. Myöhemmin hän tapasi brittiläisiä punk-bändejä ja innostui heistäkin. Varsinkin The Clashin Joe Strummer teki vaikutuksen Lisaan (”He was the one I couldn’t take my eyes off of stage”). Samalla tavoin hänellä tärkeitä ja läheisiä muusikoita olivat Patti Smith (”In the mid- to late 1970’s, we talked and talked; I must have hundreds of hours of tape with just Patti alone”) ja New York Dollsin David Johansen (”When we formed our band, me knew we had the best rock and roll band, David told me. When the record companies come to see us, I think they get turned on. Their wives get drunk and start dancing and they go grazy. But then they think about their kids..and that’s what stops them”.)

Oli sentään yksi tähti, jota Lisa vierasti, jopa pelkäsi: Bob Dylan. (”For years, he was one of the few I never really wanted to interview. He jerks journalists around. For me, it was preferable to remain a fan from afar”.) Ja ainakin yksi, jota kohtaan hän tunsi antipatiaa: Madonna. (”Madonna was the only one in thousands of interviews that I did over four decades who gave me absolutely nothing…Maybe she just did’t like me”.)

Mielenkiintoisimmillaan kirja on kertoessaan sisäpiiritarinoita 1960-luvun lopusta 1980-alkuun, rockelämäntavan kulta-ajasta. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kirja ei kuitenkaan pääty noihin vuosiin, vaan tähän päivään, rap- ja poptähtien hallitsemaan maailmaan. Kirjan tuorein tähti on Lady Gaga. Hänenkin kohdallaan Lisan taustalla oli suuri merkitys.

”Once again, my ”history” gave me a particular passport. I knew David Bowie. Gaga, who idolized Bowie, had never met him. She asked what he was really like. I said he was really like he seemed. Just like you, I said. She told me she couldn’t believe I had traveled with Led Zeppelin and Van Halen I had never wanted to sleep with any of those boys. I told her she wouldn’t to either. That David Lee Roth used to have roadies pull girls out of the audience to give him blow jobs. He could have pulled me out of the audience, she said, joking. I think”.

2000-luvulla Robinson on toimitut Vanity Fair-julkaisun musiikkiasiantuntijana. ”When I became involved with Vanity Fair photo shoots, I likened my job to that of a fluffer on the porn set. I chatted up the musician. We talked about music. We gossipped. It was a warm-up. It created a more comfy atmosphere. It is a role that continues to this day”.

Kirjan haastattelumateriaalia olisi voitu tiivistää. Ja kyllä, Lisa ystävystyi ehkä tuhansien alan ihmisten kanssa, mutta jossain vaiheessa kirjaa tuon toteaminen alkaa puuduttaa.

Mutta Robinsonin muistelmakirja ei mitenkään ole vain sivujuonne rockin ”vakavasti otettavan” historian rinnalla. Hän oli paikalla kertomassa elämäntavasta nimeltä rock. Hän oli paikalla kun artisti vihdoin suostui haastatteluun tai kun levy-yhtiö halusi julkisuutta. Hän oli paikalla kun tähti halusi avautua tai tunsi itsensä yksinäiseksi Hän oli paikalla kun tapahtui jotakin uutta tai shokeeraavaa. Hän haastatteli merkittäviä taustavaikuttajia ja kysyi heiltä ja artisteilta niitä kysymyksiä, joita ainakaan hänen uransa alkuaikoina harva (mies)rocktoimittaja halusi tai osasi kysyä. Keskiössähän piti olla vain se itse, musiikki. Ei ollut. Lisa tiesi paremmin.

Ja ymmärsi olennaisuuksia. Kun Robinson yhdestä harvoista kerroista kirjoittaa soittamisesta, hän toteaa: ”To me, the mark of the very good bass player is to wear the instrument low, it’s much sexier.”

Lisan arkistot tulevat toivottavasti joskus olemaan kansallista ja kansainvälistä kulttuuriomaisuutta. ”Very little escaped my tape recorder or my note pads. To this day, those notes are surprisingly legible, kept…in one of six storage spaces that house the photographs, notes and memorablia from my four dacades of experience in rock and roll”.

Lisa Robinson on poikkeus ja hänen kaltaisiaan ei enää tule. Se tuskin johtuu median haluttomuudesta kirjoittaa tarinoita rocktähdistä, vaan siitä, että ainakin rockin isoimmat tarinat ovat jo pitkään olleet historiaa.

Ehkä on myös niin, että tähtitoimittajat ovat korvautuneet artisteille lojaaleilla ns. superfaneilla, musiikkibisneksen uusilla pr-joukoilla.

(kuva: Annie Leibovitz)

Related Posts