Mopo & Ville Leinonen: Naapurille (albumilta ”Laivalla”, julkaistu 29.4.)
Ville Leinonen on tämän vuosituhannen suuria suomalaisia romantikkoja ja Mopo viime vuosien suuria pieniä jazzyhtyeitä. Heidän yhteistyönsä on saumattoman pehmeätä.
”Naapurille” on Leinosen ja Mopon yhteisalbumin hienoimpia raitoja. Jos Ville ei laulaisi laulua niin hellyttävästi, tätähän voisi luulla pelkäksi ironiaksi.
”Sain juuri tiedon että selviän elämästä / naapurit tervehtii mua rappukäytävässä”.
Huippusäe, jonka suomalainen ydin saattaa löytyä jälkimmäisen säkeen ensimmäisen sanan monikkomuodosta. Seuraavassa säkeistössä biisi kääntyy sekä yllättäen että loogisesti kuin kauniiksi rakkauskirjeeksi kaikille yksinäisille.
”Huomenna…kirjoitan rakkauskirjeen niille / joiden äidit ja isät ja siskot ja veljet ja serkut ja ystävät ei enää tuu vieraisille”.
Kirjeen sinettinä Linda Fredrikssonin saksofonin muutamat herkät, kiireettömät, tarkasti valitut sävelet.
Maaginen kolmeminuuttinen.
(Mopon & Ville Leinosen kuva: Nauska)
Ritarit: Etelään (julkaistu 27.4.)
Kesäbiiseihin on turha suhtautua väheksyen. Ne ovat tässä aivan liian pitkän kaamoksen maassa osa kansalaisoikeuksia ja sananvapautta.
Sananvapauteen kuuluu olennaisena osana niiden surkeimpienkin ilmentymien sietäminen.
Sama koskee kesäbiisejä. Ne ovat usein sietämättömiä. Tai todella kovia. Ne ovat aikaan, paikkaan ja moodiin sidottuja. Käyttötarkoitus ratkaisee.
Ritarien ”Etelään” on kesäbiisiksi tehty eivätkä ne tästä paljon parane. Huono Suomen kieli ja vieras aksentti ovat harvoin kuulostaneet näin hauskalta ja tenhoavalta. Ehkä siksi ”Etelään” poikkeaa normi kesä- tai bailubiiseistä, samoin kuin sen pehmeä, nostattava svengi. Kesäbiisi ilman turhaa kesäuhoa tai keimailua.
Hienoa. Biisin ronskeimmatkin sanat ”jeah, ihan vitun jeba” (?) lauletaan tuskin edes kuuluvasti.
”Etelään” on syntynyt toistettavaksi ja jaettavaksi. Tämän vuoden ”Hankoon”-biisi. Tai pitäisi olla. Tätä kirjoitettaessa se on saavuttanut vasta alle 50 000 kuuntelukertaa Spotifyssa.
Ei riitä mihinkään. Haloo Suomi!
Valovuosi: Valovuosi (albumilta ”Tanssi niinku kukaan ei kattois”, julkaistu 11.3.)
Valovuosi on tamperelais-trio, joka ei kuulosta siltä kun tamperelaisen yhtyeen pitäisi mielikuvissa kuulostaa. Ei myöskään tällä ensi-albumin viimeisellä raidalla.
Jos jonkun biisin kertosäe viestittää näin kauniilla tavalla monen Leevi & The Leavings-biisin inhimillisyyttä ja laupeutta, niin hyväksyn ja kumarran. Ilman taka-ajatuksia kopioinnista.
Aina kun tämä tuntuu menevän pateettisuuden puolelle tai kun biisin laulupuoli tuntuu heiveröiseltä tai sen räppiosuus turhalta, niin pelastus tulee nais- ja miesäänin lauletun harmonisen kertosäkeen muodossa:
”Meidän välillä on valovuosi / mutta puoleen väliin sitä jo juoksin / ja tiedän että olen matkalla kotiin / jos perille tuun / niin otatko kii jos mä tuun”
Rakkaudesta on kysymys, mutta kuulen nuo sanat tuolla tavalla laulettuna yhtä hyvin säkeinä vanhasta suomalaisesta hyveestä, ääripäitä välttävästä keskihakuisuudesta, toisten ymmärtämisestä ja kohtuullisuudesta.
Jos tuo ajatus tuntuu kohtuuttomalta, kuuntele tuo kertosäe uudelleen. Sen siivet kantavat pitkälle.
Antti Pouta: Valkea valo (julkaistu 13.5.)
Pariisin Kevät-yhtyeen jäsenen ensimmäinen oma biisi. ”Valkeassa valossa” ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä. Periaatteessa biisi on yhdistelmä vaikka kuinka montaa tyylilajia tai vuosikymmentä, mutta käytännössä se todella kuulostaa tekijänsä ensimmäiseltä omalta biisiltä.
Into, viattomuus, uuden etsintä.
Jostain syystä biisistä tulee mieleeni vuosien takainen (Se-yhtyeen) Yari, tuo suomalaisen uuden aallon lempein biisintekijä ja myöhempi elokuvamusiikin tekijä (esim. ”Ihanat naiset rannalla”, 1998). Elokuviin on musiikkia tehnyt Antti Poutakin (esim. ”Päin seinää”, 2014).
”Valkea valo” voisi toimia hienosti jonkun nuoriso-Suomi-filmin kesäisellä ääniraidalla. ”Kutsuhuutoni elämälle / ehkä kohtaamme uudestaan /…/ Olen matkalla vieläkin / näitä karttoja tutkien /…/ Savu nousee, jossain kytee / anna mennä, anna palaa”.
Kiihkeätä, romanttista ja kaunista.
Related Posts
Mikael Saari: radikaali oman tiensä kulkija Seuraava:
Liian kevyttä musiikkia?
