Chisu: Kaktusviinaa (”Vain elämää”, kausi 5, julkaistu 22.10.)
Mikko Kuustosen ”Kaktusviinaa” (1991) lienee tämän maan varhaisimpia amerikkalaishenkisiä ”keskitien” biisejä. Se on Kuustosen onnistuneimpia levytyksiä, jossa kaikki elementit ovat ”oikeita” ja kohdallaan. Biisi etenee, tekstistään huolimatta, onnellisissa merkeissä.
Chisun ”Kaktusviinaa” on vakavampi, henkilökohtaisempi. ”En vieläkään tiedä / miksi teit minulle tämän”-sanat ovat alkuperäisversiolla melkein kuin sivujuonne, mutta Chisun tulkinnassa biisin ydintä. Ja kun Kuustonen laulaa ”Niinpä niin / join murheisiin / taas liikaa / ja ja ja” juuri ja juuri kuin katumusta ilmaisten, niin Chisun suhde tulijuomaan on paljon koruttomampi.
Chisun versio riisuu alkuperäisen tavalla, joka muuntaa sen paremminkin (Suomessa) marginaaliseksi Amerikan juurimusiikiksi.
”Minä huojun / enkä osaa pitää kii / kun kaadun / mut ryövätköön ne jotka ehtii.”
Chisu teke noista sanoista kumman uskottavia. Siellä Satulinnassa.
Näissä versioissa mies on romantikko, nainen jalat maassa.
Jos et halua tai kestä katsoa kyseistä ohjelmasarjaa, niin kerron sinulle ettei kukaan itkenyt tämän esityksen aikana.
Vallitsi käsin kosketeltava hiljaisuus. Ymmärrän täysin.
Lady Gaga: Grigio Girls (albumilta ”Joanne”, julkaistu 21.10.)
Lady Gagan uuden albumin löytöraitoja on sen deluxe-version lyhyt, pelkistetty ”Grigio Girls”.
Ensihetkestä lähtien kuulen Gagan äänen. Kaikkien tyylimuutosten, julkisuus-strategioiden ja hypetyksen jälkeen sen helposti unohtaa. Tällä raidalla Gagan ääni on yhtä aikaa levollinen ja voimakas, ymmärtävä ja itse-tietoinen.
Kun tämä superjulkkis tällä biisillä laulaa Unelmien poikamies -sarjasta, puolijulkkiksista ja Spice Girlseistä, hän laulaa sen samalla syvyydellä kun roots-musiikin tekijät, parhaimmillaan, rikkinäisistä ihmissuhteista ja pimenevistä taivaanrannoista.
”So we’ll turn on a bachelorette / Dye Ashley’s hair red /and then we’ll have our sixth / Spice girl in this bitch!”
Koko biisi rakentuu laulun, melodian, tekstin ja taustalaulajien varaan. Nyt ei ole syytä kikkailuun. Tuhanteen kertaan kuullut ”ooh-oh-ooh-oh” kuulostavat tässä yhteydessä oikea-aikaisilta ja ainutkertaisilta.
Olin kuunnellut biisin jo useasti ennen kuin kävi selville, että laulu on kirjoitettu tekijänsä vakavasti sairaasta ystävästä ja työtoverista (”I was 23, she was 35” /…/ Sonja was Joanne’s friend”)
Valehtelisin jos väittäisin etteikö tuo olisi vaikuttanut miten laulun seuraavalla kerralla kuulin. Miten sen sanat ja biisin lopun nauru saivat uusia merkityksiä.
Ei ole kuitenkaan syytä unohtaa biisin meille tarkoitettua pääsanomaa. Tämä on hienosti tulkittu, innostava ja vakuuttava poplaulu tyttöjen välisestä ystävyydestä.
”Sisters never back up / we always run back, love”
Mokoma: Marras (julkaistu 21.10.)
Kun Mokoma edellisen kerran julkaisi omaa vanhaa tuotantoaan akustisina versioina, Arttu Tolonen aloitti Soundin arvionsa näin:
”Suomen kielen kolme pelottavinta sanaa ovat: heavybändin akustinen levy”.
Vaikka en ole genren erityistuntija, niin tuo kuulostaa ymmärrettävältä, näillä Tolosen perusteluilla: ”heavy- ja konemusiikille on yhteistä se, että usein soundit ovat niin tärkeä sävellyksellinen komponentti, ettei homma voi mitenkään toimia nuotiokitara-pohjalta…ja ajoittain sarjakuvamaiset sanoitukset tuntuvat naurettavilta ilman pauhaavaa, yliampuvaa taustaa.”
Nyt viiden vuoden tauon jälkeen ne Mokomat ovat taas siellä leirinuotiolla.
”Marras” ei kuulosta kuitenkaan siltä, että akustisuus olisi riisunut biisin olemattomiin, vaan kyse on oikeammin lähes uudesta biisistä.
Jos Mokoma on aiemmin liikkunut metallin ja suomirockin välimailla, niin nyt yhtye liikkuu metallin, suomirockin, -folkin ja lauluntekijäperinteen risteyksessä.
Kummasti onnistuen. Kummasti siksi, että ”Marras” kuulostaa aluksi kuin studioharjoitelmalta, josta lopuksi syntyykin jotain uutta ja suurempaa. Ehkä Ninni Poijärven mukanaolo aukaisi tien, en tiedä. Ainakin biisin uudet sävyt nousevat esiin oikeastaan vasta c-osassa ja lopun hidastetussa kertosäkeessä, joissa Poijärven osuus on keskeisempi.
”Anna anteeksi kaikki mitä sanoin, mitä tein / olen ollut heikko ja itsepäinen / anna anteeksi huoli, jolla hulluksi sinut tein / olen ollut niin vajavainen”
Tuon henkiset sanat voisivat olla aika monesta suomirock-biisistä, joten ei ihme että ne istuvat tähän versioon.
Suuttuvatkohan tämän genren bändit, jos totean biisin olevan erittäin lämminhenkinen neljäminuuttinen?
Arttu Tolonen ei lytännyt Mokoman edellistä akustista levyä em. introstaan huolimatta ja antoi albumille 3/5 tähteä. Jos niitä antaisin, niin korottaisin yhdellä: 4/5.
(kuva: Chisu ”Vain elämää”-ohjelmassa 21.10.)
Related Posts
-
Vain elämää -konsertti ja historiallinen kitarasoolo
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
Céline Dion. Vihaa ja rakkautta. Seuraava:
Musiikkialan tulevaisuus nyt
