Lac Belot: D’n’A (julkaistu 11.4.)
Lac Belot on muusikko/tuottaja Jarno Takkumäen sooloprojekti ja ”D’n’A” Lac Belotin neljäs biisi ja ensimmäinen sitten vuoden 2014 ”Elisabeth” EP:n.
Tekijä kiittää fb-sivuillaan biisin syntyyn vaikuttaneita muusikoita ja muita toimijoita. Heitä on 13. Tuolta kuulostaa itse kappalekin, kollektiivisuudelta.
”D’n’A” on yli viisi ja puoliminuuttinen kappale. Se koostuu monesta kiehtovasta osasta, joista jokaisella on paikkansa kokonaisuudessa. Fonit luovat yllätyksellisyyttä, hiljaisuus keskellä biisiä on rohkeutta ja lopun piano- ja viuluosuus silkkaa kauneutta. Noin esimerkiksi.
Biisin laulukieli on jännittävä. Mitä kieltä kuullaan alussa? Onko kyseessä englanti vai itse keksitty murre? Aksentti viittaa johonkin kaukaisuuteen.
Tuntuu kuin koko laulu olisi siirretty maahan, jota ei ole vielä edes löydetty.
Poimin sentään sanan spellbound. Ehkä jostakin tuollaisesta on kyse. Pysähtymisestä ja lumoutumisesta musiikin edessä.
Biisin keskeinen piirre on kuitenkin hiljainen eteneminen, kiireettömyys. Ehkä voisi puhua rauhallisuudesta näkemyksenä, ei pelkkänä tyylikeinona. Ehkä vahva tietoisuus siitä, mitä ollaan tekemässä on tuon perusvireen takana.
Tuntuu kuin katse olisi tätä tehtäessä ollut avarana edessä, ilman turhaa vilkuilua taakse tai sivuille. Tuosta asenteesta on syntynyt kaunista ”genrettömyyttä” ja ajattomuutta.
Minun ei tarvitse mainita ainuttakaan artistinimeä, joka tästä tulisi mieleen. Sekin lämmittää tätä kuunnellessa.
Lähinnä biisi muistuttaa minua vanhasta, viisaan tuntuisesta elämänohjeesta: ihmisellä, jolla on aina kiire, myöhästyy itse elämästä.
Color Dolor: Running in the Dark (julkaistu 13.4.)
Samoin kuin Lac Belot, Color Dolor kuulostaa omaperäiseltä. Totean noin, koska tänä päivänä omaperäisyyttä on tekijöiden yhä vaikeampi tavoittaa ja kuuntelijana siitä ei voi olla varmuutta miljoonien tekijöiden ja vaihtoehtojen maailmassa.
Sen uskallan kuitenkin sanoa, että suomalaisyhtye Color Dolor on entistä selkeämmin löytänyt suuntansa ja sointinsa. Viimeiset kolme biisijulkaisua tulevalta albumilta (tämän lisäksi ”Revolution” ja ”Anyway the Wind Blows”) eivät ole muodollisesti samanlaisia, mutta jokin uusi niitä yhdistää.
Ehkä se on yhtyeen lisääntynyt rentous, leikkisyys, melodisuus, lähestyttävyys. Eikä tuo ole merkinnyt kunnianhimon tai rohkeuden katoamista.
Tuntuu kuin juuri elektronisuuden lisäys olisi tuonut musiikkiin lisää lämpöä.
”Running in the Darkin” äänimaailma on rikas. Elektroniset efektit tarkalleen kohdalleen osuvia ja Stina Koistisen laulussa on lempeyttä ja voimaa.
Biisi lepää kauniisti sointinsa varassa ilman perinteisen pop-laulun kaavaa. Loppukin jää kiehtovan avoimeksi.
”I’ve been looking for a saviour / I’ve been looking for a soul to save me”
Kuulijana löysin jo paljon. Musiikin lumoa.
Related Posts
-
Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
Popmusiikkia Norjasta ja Itävallasta Seuraava:
Alkuperäistäkin parempia?
