MENU

• 19.1.2019 • Arvostelut, Blogi • Kommentoi

Suosikkilevyjäni vuodelta 2018, osa 2

Ensimmäisen osa ja sen intro luettavissa täältä.

Honey Hahs: Dear Someone, Happy Something (albumi)

Ambar Lucid: Eyes, A Letter To My Younger Self (biisejä)

Jos olet haikaillut punkin kaltaista tee-se-itse-aatteen paluuta, niin nämä 10-12-, 15- ja 17-vuotiaat artistit ovat siitä esimerkkejä.

Nyt vallankumous ei tosin ala kadulta, vaan lastenhuoneesta. (lisää ko. levyistä ja aiheesta olen kirjoittanut täällä.)

Tracey Thorn: Record (albumi)

Luin viime kesänä Thornin hienon elämäkertakirjan ”Bedsite Disco Queen” (2013) keväällä ilmestyneen ”Record” -albumin innoittamana. Lukemisen jälkeen levyn kappaleet saivat uusia merkityksiä, tulivat kuulijalleen läheisimmiksi (kirja-arvioni täältä).

Lähes jokaisella kappaleella viitataan Thornin elämän vaiheisiin, syntymään, vanhempiin, rakastumiseen, äitiyteen, julkisuuteen (yhtyeessä Everything But The Girl), sattuman ja määrätietoisuuden läsnäoloon.

Albumi kuvastaa sitä mitä kirjakin, Thornin lämpöä, älyä, humaanisuutta ja kirjoittamistaitoa. Ja sitten on vielä tuo Traceyn ääni, jossa kaikki nuo piirteet kiteytyvät.

Ydinraidat: ”Babies”, joka on rakkauslaulu Thornin omille lapsille, mutta samalla kuin muistutus perinteisen (miesten hallitseman) rock&roll-elämän vastakohdasta (”The memory of 3 AM /feeding out at 3 AM /rocking chair at 3 AM / go to sleep at 3 AM /…/ lay your pretty hair down / get the fuck to bed now /all the nights I pace the floor / made me love you even more”) ja ”Dancefloor”, joka on kaunis kunnianosoitus tanssilattialle, ystäville ja omalle menneisyydelle (”Oh, and where I’d like to be / is on the dance floor with my friends all beside me / and I realize it’s me”).

Tierra Whack: Whack World (albumi)

Viime vuoden ehkä lyhyin, mutta isoimpia tai niitä ”tärkeimpiä” albumeja. 15 biisiä (ja videota), jokainen tasan minuutin pituinen.

Whack kertoo levyllä omasta sinne päin säntäilevästä maailmastaan täysin rauhallisena ja samalla kuin puolihuolimattomasti päivittää (pop)kulttuurin ilmaisukeinoja digiaikaan.

Albumi on kuin pienimuotoinen uuden sukupolven ja digiajan ”Sgt. Pepper”, samalla tavoin uutta luova, yhtenäinen ja monimuotoinen, mutta lyhyempi, henkilökohtaisempi, leikkisämpi ja visuaalisempi (enemmän levystä ja aiheesta olen kirjoittanut täällä).

Ruusut: Ruusut (albumi)

Vesta: Lohtulauseita (albumi)

Näitä kahta debyytti-albumia on ansaitusti kehuttu suomalaismedioissa paljon ja siteeraan niistä paria.

”(Ruusujen) debyytti on nälkäinen, monitasoinen ja piiloviekkaasti alitajuntaan iskevä levy, joka antaa vihaisen läimäyksen jokaisen mukavuudenhaluisen tuotantoratkaisun kasvoille. Näkemyksellisesti jalostettuna mutta silti viehättävän haavoittuvaisena teoksena albumi myös jättää tulevaisuuden kutkuttavasti auki” (Hannu Linkola, Soundi)

”Samalla kun suomen kieli rapistuu ympärillä, Vesta briljeeraa värikkäillä sanavalinnoilla ja huolellisesti kirjoitetuilla tarinoilla. Sillä tarinoita ne nimenomaan ovat –taiten rakennettuja pieniä runoja, joihin kuulijan on helppo sijoittaa itsensä” (Susanne Salmi, Rumba)

Lori McKenna: People Get Old (biisi)

Mary Gauthier: Rifles & Rosary Beads (albumi)

McKenna ja Gauthier ovat pitkän linjan laulajia ja biisien kirjoittajia. Heitä yhdistää moni asia. Esimerkiksi kummatkin ovat kirjoittaneet nuoruudestaan vasta jälkikäteen. McKenna (50) julkaisi ensi albuminsa 32-vuotiaana ja Gauthier (57) ensimmäisen laulunsa 35-vuotiaana.

Tärkeimpänä heitä yhdistää kuitenkin tämä: he ovat Yhdysvaltain viisaimpia ja humaaneimpia lauluntekijöitä.

”People Get Old” on McKennan laulu isälleen (Olen kirjoittanut laulusta aiemmin).

”Every line in your face tells a story that somebody knows / it’s just how it goes / you live long enough / the people you love / get old”

Mary Gauthierin albumi on saanut alkunsa poikkeuksellisella biisileirillä. Osallistujat olivat Vietnamin sodan veteraaneja omaisineen.

Perusteemana on: jos selvisit elävänä taistelukentältä, niin seuraava odotti kotona.

”Land mines in the living room eggshells on the floor /…/ You stare out the window as own dreams go down the drain / invisible, the war after the war” (Albumista lisää täältä)

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aeorobic VHS?: The He-Man Song (biisi)

Snail Mail: Pristine (biisi)

”The He-Man Song” on biisi, joka on kunnianosoitus sekä bändille itselleen että genrelleen. Kouvolalaisyhtyeen innostavimpia (ja pisimpiä: 3,41!) kappaleita, jossa yhdistyvät garage-rockin parhaat puolet. Onnittelut myös kaikille niille, jotka pystyvät saamaan biisin sanoista selvää. Itse tyydyn genren lähtökohtaan: ne kuulostavat hyviltä. (Samoin kuin koko yhtyeen albumi, josta vuoden takainen arvioni täällä.)

Snail Mailin (Lindsey Jordan) ”Pristine” on myös kitaroista ja tyylin mukaisesta laulutavasta voimansa saava genrensä (punkindievaihtoehtokitararock jne.) mallikappale, paitsi että tuon ”suojauksen” takaa löytyy yllättävän avoin rakkauslaulu erosta, jonka voi hyväksyä katkerana tai ehdoitta, lopullisena tai avoimena. ”Out of everyone / who’s your type of girl? /…/ And we can be anything / even apart”.

Sons Of Kemet: Your Queen Is A Reptile (albumi)

Jazzlevy, joka luo uutta vanhoista jazzin ja mustan musiikin suurista elementeistä, ryhmistä, svengistä ja kiihkosta; laajentaen samalla karttaa rytmin synnyinseuduille Afrikkaan ja Karibiaan.

Yhtyeen perustana on saksofoni, tuuba ja tuplarummut ja albumi omistettu mustan kulttuurin vahvoille naisille. Musiikki on sen mukaista: kuulostaa isolta orkesterilta.

Kuka toisi tämän brittiyhtyeen Suomeen? Paikkaan, jossa tuolit eivät häiritse liikkumista.

Christine And The Queens: 5 Dollars (biisi)

Jos ”5 Dollars” tuntuu kertovan halvasta seksistä ja hyväksikäytöstä, niin se ei ainakaan ole koko totuus. Vai voiko aiheesta laulaa näin suurella lämmöllä ja antaumuksella näin kaunein ja kuulain melodiakuluin?

Biisi ja sen video kuuluvat yhteen.

Kasey Musgraves: High Horse (biisi)

Ruston Kelly: Son of a Highway Daughter (biisi)

Musgraves on countryn ja pop-countryn ansaittu tähti, joka viime vuotisella ”High Horse”-singlellä nosti vielä lisää kierroksia ja yhdisti tyyliinsä tanssi-elementtejä.

Hieno biisi, jonka jännite tulee sen lennokkaan kevyesti etenevästä temposta ja koko ajan pieniä iskuja jakelevasta tarinasta.

”Oh, I bet you think you’re John Wayne / showin’ up and shootin’ down everybody / you’re classic in the wrong way /…/ And I think we’re seen enough, seen enough / so, why don’t you giddy up, giddy up and ride straight out of this town?”

Classic in a new way.

Ruston Kelly (Musgravesin aviomies) teki viime vuonna vakuuttavan ensi-albumin paljon perinteisemmällä countrylla, mutta ”Son of a Highway Daugher” on pakko valita jo nimensä takia ja koska se on, hyvällä tavalla, albumin modernein biisi.

”Son of A Highway Daughter” käyttää vocoderia genreensä nähden poikkeuksellisella tavalla, ei vain efektinä, vaan osana tarinan kerrontaa. Tuota kautta hän saa tulkintaansa enemmän, totta se on, uskottavuutta ja painavuutta. (Ehkä myös siksi kun useat outlaw/vaihtoehtocountry-artistit syövät minun korviini uskottavuuttaan juuri ”autenttisuuden” tavoittelussaan.)

Tarina on sinänsä perinteinen, mutta nyt olen pakotettu kuuntelemaan sitä tarkemmin. Ja kuulemaan sen melkein kohottavana.

”And I went down to Dubin County / where I found God in a bottle of wine /and I headed up North think I could find any word / of piece of mind / nobody sells it around too much anymore”

Månskensbonden, Iiris Viljanen: Stormin (biisi)

 

Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta tulevan artistin Månskensbondenin (Markus Bergfors) ”Nattfilen” oli vuoden 2017 suosikkibiisejäni ja tämä Iiris Viljasen kanssa yhdessä tehty ”Stormin” viime vuoden vastaavia.

Molemmat ovat ainutlaatuisen lämpimiä ja melodisia, kuin vieraalla kielellä tai murteella esitettyjä kaikille salaisia, mutta kuitenkin avoimia hittibiisejä ilman niiden sovinnaisimpia kaavoja. (Biisistä lisää täällä.)

NES: Houzni, Ahlam (biisejä)

Espanjan Valenciassa yhteen kokoontunut trio, johon kuuluvat ranskalais-algerialainen laulaja-sellisti Nesrine Belmokh, ranskalainen sellisti Matthieu Saglio ja espanjalainen rumpali David Gadea.

Heidän esikoisalbuminsa kannattaa toki kuunnella kokonaan, mutta valitsen siltä kaksi minuun eniten vaikuttanutta. (Molemmat arabiankielisiä, koska albumin englanniksi lauletut kappaleet ovat levyn vähiten kiinnostavia).

”Houzni” ja ”Ahlam” ovat hienovaraisuudessaan ja kauneudessaan kappaleita, joiden edessä en sanaakaan sanoisi.

Boygenius (EP)

Parhaimmillaan EP:t ovat tällaisia. Kuusi täysipainoista biisiä, ei ”väliraitoja” ja jokaisella artistilla on kuitenkin riittävästi tilaa ilmaisuunsa.

Boygenius on tietysti terävä nimi kun kyseessä on kolmen naisartistin yhtye/projekti (Julien Baker, Phoebe Bridges ja Lucy Dacus).

Laulut ovat hyvin yksityisiä, mutta vaikutus voimakkain silloin kun kaikki laulavat yhdessä. Sävyt vaihtelevat kauniisti soivista indiesärökitaroista akustisiin leirinuotio-biiseihin.

Unelma-yhdistelmä.

Anthony Roth Costanzo, Philip Glass, David Byrne: Liquid Days (biisi)

 Jeremy Dutcher: Wolastoqiyik Lintuwakonawa (albumi)

Jerymy Dutcher: Pomok naka Poktoinskwes –Casey MQ Remix (biisi)

”Liquid Days” on contrasopraano Anthony Roth Costanzon uusi versio Philip Classin 1980-luvun säveltämästä ja David Byrnen sanoittamasta teoksesta.

Teos lienee oikea sana tässä yhteydessä. ”Liquid Days” on sukellus sekä nykymusiikkiin että 1600- ja 1700-lukujen oopperaan, jolloin Constanzon edustama kastraattilaulu oli yleistä.

Lopputulos on huima. Musiikki on polveilevaa, korvia hivelevää, kontrasteihin luottavaa, (”Love loves me / love watches television / I’m laughing at love”), rauhoittavaa ja ylevää.

Teoksen video on hienoimpia, joita olen nähnyt.

Kanadalainen Jeremy Dutcher julkaisi viime vuonna poikkeuksellisen albumin, jolla on poikkeuksellinen nimi: ”Wolastoqiuik Lintuwakonawa”. Sen laulut ovat laulettu vanhalla wolastoqiyikin kielellä, jolla puhuminen oli pitkään Kanadassa kielletty. Dutcher löysi vanhoja ko. kielellä laulettuja vahasylinteri-levyjä ja koosti ne osaksi omia uusia tulkintojaan ja sovituksiaan.

Olennaista ei ole kuitenkaan levyn historiallinen tausta, vaan lopputulos.

Kuuntele, hämmenny ja ihastu. Käsi ylös, jos olet aiemmin kuullut tällaista musiikkia!

Yhdessä dj Casey MQ:n kanssa Dutcher on julkaissut myös remix-version albuminsa kappaleesta ”Pomok naka Poktoinskwes”.

Sillä vähintään muutama sata vuotta musiikin historiaa tiivistyy tanssilattialle ja neljään ja puoleen minuuttiin. Valtakielen ilmaisua käyttäen: Amazing!

 

Alla olevalla soittolistalla ovat ensiksi biisit, sitten albumit.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts

Edellinen:
 Seuraava:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *