Kuvassa näkyvä artisti on keikkailut yhtyeensä kanssa Suomea ympäri 20 vuotta, hän kuuluu iskelmäyleisön suuriin suosikkeihin ja hänen ensimmäinen soolo-singlensä oli kaupallisten radioiden viime vuoden soitetuin biisi.

Tunnetko hänet? Jos eläisimme yhtenäiskulttuurin aikaa, luultavasti lähes kaikki tunnistaisivat, mutta miten on nyt?

Tunnemme tai emme, Antti Ketonen on ilman muuta tähti. Tähti radiossa ja keikkapaikoilla. Lisäksi  hänen ensimmäistä soolo-singleään on kuunneltu Spotifyssa yli 4,5 miljoonaa kertaa. Se on paljon iskelmäartistille.

Hänellä on myös omat superfaninsa, jotka seuraavat häntä keikalta keikalle. Tuttu ilmiö popmaailmasta.

Hän on myös arvostettu. ”Neljänsuora-yhtyeen taidokkaana solistina tunnetuksi tullut Antti Ketonen…on saanut hahmonsa, hymynsä ja karismansa kuluneiden vuosien aikana yhä näkyvämmin ja kuuluvammin esiin”, todetaan Ketoselle viime vuoden lopulla ojennetun Kullervo Linna-palkinnon perusteissa.

Mutta onko hän ”kaikkien tuntema” isojen lavojen tähti vai lähinnä tanssi- ja iskelmäyleisön ja perjantai-iltojen tähti? Ero on nykyaikana suuri.

Toivo Kärjen aikana tuota eroa tuskin oli. Topi olisi tehnyt Antin kanssa heti sopimuksen, soolo-urasta. ”Mukavan tuntuinen poika ja osaa laulaa”.

Antti Ketosen ensimmäinen soolo-albumi ilmestyi viime perjantaina.

Tunnenko minä hänet ja hänen uransa? En kovin hyvin. Muistan toki kun kesällä 2008 kuulin Neljänsuoran hitin ”Tuulikki, pidä huivistasi kiinni”. Se tuntui yhdistelmältä sujuvaa ammattilaisuutta ja kotitekoista kulmikkuutta. Tanssi-iskelmä, joka kuulosti vähän hölmöltä, mutta jotenkin uudenlaiselta ja no, reippaalta.

Ehkä tuon biisin sanat ”haluan nähdä valoisan puolen, muuten sisältä kuolen, pidä huivistasi kiinni, nyt mennään”, ennustivat jo sitä, mikä on Ketosen musiikin yleisvire.

Olen kirjoittanut Ketosesta aiemmin yhden lauseen vuoden 2016 Iskelmägaalan yhteydessä: ”Neljänsuora-yhtyeen Antti Ketosen karisma ja tyylikäs sininen puku tuovat huomattavasti enemmän mieleen Robbie Williamsin kuin Reijo Taipaleen”.

Näin on edelleen. Jos Jari Sillanpää on ennen kaikkea viihdyttäjä ja Juha Tapio tulkitsija (kuten Reijo Taipale), niin mihin sijoittuu Antti Ketonen?

Luulen, että hän on lähempänä Sillanpäätä ja hyvä niin. Suomessa ei ole koskaan ollut liikaa miespuolisia aitoja viihdyttäjiä. ”Tuntojen tulkit” ovat olleet enemmistönä (Taipale, Eino Grön, Kari Tapio, Badding, Sorsakoski, Simo Silmu).

Antti Ketonen ei edusta murheellisten laulujen Suomea (Neljänsuoran ”Siipirokko” on toki lähellä).

Ehkä hän on sukulaissielu Lauri Tähkän kanssa; sillä erotuksella, että Tähkä riehuu ja hymyilee kun taas Ketonen (lyhyen kokemukseni mukaan) on innoissaan ja hymyilee. (Ja Tähkällä on tietysti toistaiseksi ollut paljon suuremmat biisit ja yleisöt.)

Olin paikalla Ketosen ensimmäisen albumin  julkaisukeikalla Helsingissä viime perjantaina. Yleisö oli naisvaltaista, mikä ei ollut yllätys. Ei myöskään se, että yleisö oli innoissaan, erityisesti kahdesta Ketosen esittämästä Neljänsuora-biisistä (”Kaksi kauneinta” ja mainittu ”Siipirikko”), mutta myös tuosta viime vuoden soitetuimmasta radiobiisistä ja albumin nimibiisistä ”Olisitpa sylissäni”.

En tiedä oliko Ketonen virkeimmillään, mutta ainakin välispiikki kolmen päivän promohaastetteluputkesta viittasi jonkin asteiseen väsymykseen, ja antoi samalla ehkä viitteen siitä popmaailmasta, jonka luulisi erottuvan 20 vuoden työstä keikkapaikoilla.

Ketosen sooloalbumi on Neljänsuoraa popimpi, modernimpi. Se on loogista, mutta voi olla myös ongelmallista, erottautumisen kannalta. ”Modernin” alueella on nykyisin tunnetusti ruuhkaa. Omaleimaisuus voi helposti hukkua itsestään selvyyksiin ja toistoon sekä sanoissa että soinneissa.

Näin tälläkin levyllä. Parhaimmillaan ollaan stadionluokan iskelmissä kuten mainitussa ”Olisitpa sylissäni”- tai ”Ennen kuin alkaa ukkostaa”-biiseissä tai sitten mietteliäimmissä ”Ehjäksi särkynyt”-, ”Joissain täytyy olla hän”- tai ”Näkymättömiin”-biiseillä. Viimeksi mainittu on levyn herkin biisi, johon Mariska on kirjoittanut poikkeuksellisen kauniin tekstin isosta aiheesta, erosta ja lapsista.

Jotkut levyn sanoitukset tuovat mieleen Kaija Koon voimalaulujen maailman. En tiedä, onko Suomessa sijaa miesten vastaavalle, (epäilen, varsinkin kun miesten voimalauluille on olemassa kokonainen genre, metalli), mutta jotain samaa näissä lauseissa on: ”Ei, tämä tähän jää, minä tahdon saada kaiken, minkä saada voin/…/ sekaisin on pää, niin kuin nuoren villin pojan” (”Niin kaunis”), ”Sinun voimasi riittää, sinä pystyt mihin vaan / vaikka täällä on niitä, jotka tahtois sut lannistaa” (”Ehjäksi särkynyt”), ”Mies pysähtyy, ja huomaa kyyneleen / silmäkulmastaan salaa karanneen /…/ jossain täytyy olla hän, joka tuntee saman ikävän” (”Jossain täytyy olla hän”).

Tavallaan albumi on juuri oikeanlainen tähän hetkeen. Se on ammattilaisten työtä. Toisaalta se voisi olla jotain aivan muuta.

Mitä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Ja tämähän on vasta ensiaskel, eikö?

Antti Ketonen ei ehkä ole iskelmien/popiskelmien tulkitsijana parhaiden luokkaa (vrt. Suvi Teräsniska, Anne Mattila), mutta näkemäni ja kuulemani perusteella hän on vakuuttava, miellyttävä-ääninen laulaja, joka osaa myös väistää ylitulkinnan karikot.

Fanit puhuvat myös samettisesta äänestä. Ja jotkut ei-fanit liian siloitellusta.

Onko Ketonen musiikiltaan kuitenkin liian keskivertoa? Ei tietystikään perusfaneille, mutta laajemmin? Vai onko musiikki keskivertoa lähinnä minun korviini?

En yhtään epäile etteikö Antti Ketosella olisi vielä 10-20 vuoden päästäkin yleisönsä. Millaisia lauluja hän silloin laulaa ja kuinka suuri on hänen yleisönsä, sitä ei voi kukaan tietää.

Jos kaikki menee hyvin, niin luultavasti hänet tunnetaan silloin sekä erinomaisena viihdyttäjänä että vahvana tulkitsijana, myös muiden kuin nykyisten fanien mielestä.

Lisäksi hän osaa yllättää yleisönsä.

Noista aineksista kun ovat yleensä parhaat iskelmä- , tai ainakin poptähdet tehty.

 

 

 

 

 

Related Posts