Ida Paul & Kalle Lindroth: Sano mun nimi ääneen (julkaistu 5.7.)
Rock ja sähkökitara määrittivät suomalaista popmusiikkia 1970-luvulta lähtien 2000-luvun alkuun, ei folk ja akustinen kitara. Ehkä siksi tuo historia ei tunne montaakaan lempeäsointista nais&mies-duoa.
Ehkä myös siksi Ida Paulin ja Kalle Lindrothin kappaleet kuulostavat ”tavanomaisuudessaankin” poikkeavilta.
Ida Paul on enemmän äänessä ja hyvä niin. Hän on duon persoonallisempi ja ilmaisurikkaampi laulaja. Yhteisissä lauluosuuksissa on kuitenkin heidän sointinsa ydin.
Molemmat ovat alkujaan popbiisien kirjoittajia ja ensi tapaaminen tapahtui biisinkirjoitusleirillä. Ei ehkä ihme, että heidän yhteiset kappaleensa kuulostavat korviini tilaustöiltä: aiheena nuorten ihmisten parisuhdeproblematiikka.
Duon tavaramerkki on ”puhtaus”. Ehkä siksi heidän ”Parvekkeella”-hitin (v. 2016, yli 7 miljoonaa Spotify-kuuntelua) sanat ”oisko makeeta rankkasateessa /jos mä sua parvekkeella” saattaa olla rohkeinta, mitä duo on kirjoittanut.
Uusimman biisin yllättävin ilmaisu on ”jos haluut jotain mitä en voi antaa / niin jumalauta, jätä mut rauhaan”.
Ja tämä aikana, jolloin suorasanaisuus ja ”rohkeus” ovat popmusiikin arkipäivää.
Tenhoavan melodisuutensa ja ymmärtävän toteutuksensa kautta biisi kuitenkin muuntuu korvissani ”särmättömyydestä” kunnioitusta herättäväksi osaamiseksi.
”Puhtaassa” popmusiikissa ammattilaisuuden parhaimpia ilmentymiä on kun lopputulos kuulostaa, ei triviaalilta, mutta kuitenkin niin helpolta, luonnolliselta ja lähestyttävältä, että ei voi kuin hymyillä ja hyräillä mukana.
Angelique Kidjo: Memba Colora (julkaistu 19.4, albumilta ”Celia”)
”Memba Colora” on Kidjon uuden, kuubalaisen musiikin suuruudelle Celia Cruzille omistetun albumin hurjin ja monimuotoisin raita. On kuin afrikkalaisen, kuubalaisen ja karibialaisen musiikin perinne olisi tuotu samalle tanssilattialle ja siellä soittaisi lisäksi supermoderni jazzbändi ja dj-pöydän takana seisoisi nykytuottaja, joka tietää miten yleisö saadaan liikkeelle.
Cruzin alkuperäinen vuodelta 1965 on toki klassikko, mutta tämän rinnalla se kuulostaa, ainakin hetken, aikaansa sidotulta ”korrektilta” viihdemusiikilta.
Jälkeen päin tarkistin sen, minkä olin kuulevinani. Mukana soitossa on uusi hieno brittiläinen jazzbändi Sons of Kemet.
Perinne ei ole jäljentämistä vaan uusintamista varten.
Striking Matches: Wake Up Alone (julkaistu 3.5, EP:ltä ”Morning”)
”Wake Up Alone” on ensi kosketukseni tähän amerikkalaisduoon. Ja amerikkalaiselta se kuulostaa. Vähän niin kuin koko tuon maan mainstream-rockin, -popin ja -countryn sointi 1970-luvulta alkaen olisi häpeilemättä tiivistetty viiteen minuuttiin ja lisämausteeksi otettu hieman modernia indie-sointia.
Apple Music lokeroi yhtyeen osastoon ”alternative”. Spotifysta tämä biisi löytyy mm. soittolistoilta ”Indie Pop” ja ”Country Rocks”. Miksei niinkin.
Tässä kohden omaperäisyyden puute kääntyy enemmän tai vähemmän röyhkeäksi ja toimivaksi yhdistelmäksi kaikkea sitä, mikä vuosien varrella on sisääni iskostunut.
Joskus voi tulla jälkijunassa ja puhdistaa koko pöydän. Vaikka vain ihan vahingossa ja vain yhden ainoan kerran.
Related Posts
-
Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
