Litku Klemetti: Sinä tiedät sen (julkaistu 14.6.)
”Kaiken taiteen ei tarvii olla suurta”
”Hölynpöly, fantasia ja hämmennys ovat relevantteja päämääriä musiikissa”
Nuo Litkun viimeaikaiset fb-päivitykset istuvat oikeastaan hyvin hänen uusimpaansa.
Kokeillaan.
Litkun lähtökohta on tässäkin tapauksessa ”alhainen”: napataan 1970-luvun Taiskan ja Finnhitsien henki, lisätään tuohon saman ajan rokkijyrää ja pohja on valmis.
Sitten alkaa hämmennys.
”Mulla on paha vaikutus ja tiedät sen / sinä näet ehkä kukan, mutta sisällä on ampiainen /…/ minä olen paha ja sinä tiedät sen”
Myöhemmin seuraa fantasia-osuus.
”Sulkeudun puutarhaani ja etkö löydä mua mistään /…/ lähden vaikka avaruuslaivaan ja tähtien taa”.
Sitä seuraa biisin potentiaalinen hölynpöly-osuus, joka toki on samalla myös biisin filosofisin.
”Levoton voi olla vaik ois turpa kiinni kaiken aikaa”
Litkun rehti seikkailu pienen ja suuren välimaastossa jatkuu. Ote ei näytä herpaantumisen merkkejä.
Kirk Franklin: F.A.V.O.R (albumilta ”Long Live Love”, julkaistu 31.5.)
Jos olet vähänkään seurannut populaarimusiikkia viimeisen 50 vuoden aikana, tämän biisin tyyli ja syke kuulostavat todennäköisesti tutulta. Mutta tunnetko artistin? Tämän artistin, joka on saanut mm. 13 Grammy-palkintoa ja vieraillut Pori Jazzissakin viime vuosituhannen lopulla.
Saanen epäillä. En minäkään tuntenut vielä jokin aika sitten. Syy: Kirk Franklin (ei sukua Arethalle) on gospel-artisti (tai amerikkalaisittain ”Christian music”-artisti). Franklin on ollut genrensä keskeinen nimi jo neljännesvuosisadan ajan ja tehnyt yhteistyötä myös ”maallisen musiikin” tähtien kanssa (mm. Kanye West). (Tutustuin artistiin tämän hienon esseen kautta.)
Jos Franklinin uusimman albumin avausraita kuulostaa siltä kuin uskonnollinen artisti flirttailee popmusiikin kanssa suuremman yleisön toivossa, niin se voi olla totta, mutta myös tämä kiistaton tosiseikka: 1900-ja 2000-lukujen popmusiikki on niin monessa suhteessa gospelin perillinen, että kyse on enemmänkin oikeudesta omaansa kuin vierailla vesillä kalastamisesta.
”F.A.V.OR”-biisin kohdalla edessäsi on koko mustan musiikin historia gospelista rappiin eikä tämän kohdalla ole kyse siitä, uskotko sanaan vai et, vaan koko ruumiistasi.
Niinkuin James Brown aikoinaan tanssi ja lauloi: ”Good God, get it / ain’t it funky now, hit it”
Keane: The Way I Feel (julkaistu 6.6.)
Keane on brittiyhtye, jonka keskeiset ansiot eivät ole poikkeuksellisessa omaperäisyydessä, soitto- tai laulutaidon suvereenisuudessa tai sädehtivässä karismassa, mutta kylläkin poikkeuksellisen suvereenissa pop-biisien rakentamisessa, melodian tajussa ja silkassa positiivisuudessa.
Ehkä juuri ”keveytensä” takia Keane tuntuu jääneen sivuun ”vakavasti otettavien” brittibändien jatkumosta. Sitä ei olla pidetty ns. tärkeänä yhtyeenä.
Keanen uusinta, kuuden vuoden tauon jälkeen ilmestynyttä singleä kuunnellessa tuollaiset jaottelut unohtuvat. Keanen tukiverkko on vain ja yksinomaan hyvissä biiseissä ja niiden vastaanotossa.
”The Way I Feelin” soidessa kaikki maailmassa ja popmusiikissa on hyvin.
Trisha Yearwood: Every Girl In This Town(julkaistu 6.6.)
Country on aina ollut keskeinen ja tärkeä musiikinlaji naisartisteille ja -yleisölle.
Sitä surullisempaa on todeta countryn nykytila musiikin kotimaassa: maan radioissa ja soittolistoilla naisartisti on nykyisin ehdoton poikkeus, siitäkin huolimatta että genren merkittävistä naisartisteista ei todellakaan ole puutetta.
Erityisen vaikea tilanne on perinteisempää countrya edustaville vanhemman polven naisartisteille, kuten esim. 54-vuotiaalle Trisha Yearwoodille. Häneltä ei ole tullut uutta albumia yli kymmeneen vuoteen ja tuossa välissä suuri levy-yhtiö on myös vaihtunut pieneen, samaan aikaan kun itse country-markkinat ovat laajentuneet.
Koska country ei yleensä kokeile tai leikittele muodolla, se on pienten sisäisten erojen musiikkia. Tavanomaisuuden ja ainutlaatuisuuden ero on koko ajan läsnä.
Syksyllä ilmestyvän albumin ensi-single ”Every Girl In This Town” on hienosti soiva kolmeminuuttinen. Senkin ydinsisällöt lepäävät perinteisen muodon varassa ja ”Every Girl” kuulostaa aluksi tavanomaiselta; ennen kuin alat kuunnella tarkemmin tarinaa, soiton helppoutta ja tarkoituksenmukaisuutta sekä Yearwoodin äänen lämpöä ja voimaa.
Trishan levyn tarina on yleinen nykyisessä popmusiikissa, mutta tuskin countryssa. ”Every Girl” on voimalaulu nuorille teini-ikäisille tytöille ja noita aikoja muisteleville.
”Every girl in this town had a friday night / that ended in tears in the yellow porch light / thinking it was love but it was just seventeen /…/ and we dance and we laugh till we fall down /we keep kissing boys trying to figure it out /streching for stars on our tip toe hearts / trying to get big dreams off the ground / like every girl in this town”
Koska USA:ssa countrysta on tullut kitaravetoisen rockin uusia kotipesiä, tämäkin biisi saa osin muotonsa tuosta perinteestä. Ehkä siksi biisi on nyt USA:n country-listan sijalla 49 uutena tulokkaana.
Hyvä niinkin.
Biisin videon katselua ei kannata jättää seuraavaan naisten päivään.
trisha yearwood every girl in this town official
Related Posts
-
Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
