Julkaisen nyt blogini yhteydessä toista vuotta säännöllisesti päivittämääni soittolistaa. Kuluvan vuoden listalla on tällä hetkellä runsaat 200 biisiä. Niistä kaikista olen vähintäänkin pitänyt, useita niistä monesti toistanut ja siten niihin jo kiintynyt.
Rakkaussuhteistakin voisi puhua.
Soittolista heijastaa ilman muuta makuani. Hieman olen sitä kuitenkin profiloinut, toteaisinko, ”aikuisempaan makuun”. Esim. ”bileräp”, ”bile-EMD” tai metalli eivät käytännössä ole mukana vaikka joistakin genren biiseistä olisinkin pitänyt.
Listalla on jonkin verran jazzia ja klassista. Edellinen oli teini-ikäni tärkeintä musiikkia, klassisen kohdalla olen ehdottoman satunnainen ”amatöörikuuntelija”.
Kappaleet ovat suurin piirtein siinä järjestyksessä kun olen ne kuullut ja listalle valinnut, uusimmasta vanhimpaan (jos et kuuntele sitä satunnaistoistolla). Kaikki ovat kuitenkin tältä vuodelta (tai viime vuoden lopulta). Yhdeltä artistilta listalla on korkeintaan kolme, neljä biisiä, useimmilta yksi.
Jos et liiemmälti tunne listan artisteja tai biisejä, niin ei hätää: artisteista noin puolet ovat sellaisia, joihin itsekin olen tutustunut vasta tämä vuoden aikana.
Ajan ”hengen” mukaisesti espanjankielisen musiikin kuuntelu on minunkin kohdalla lisääntynyt. Pyrkimyksenä on myös ollut etsiä musiikkia perinteisen Suomi-Pohjos-Amerikka-Britannia-akselin ulkopuolelta. Mahdollisuudet tuohon ovat tietysti nyt paremmat kuin koskaan.
Kyseessähän on samalla merkittävimpiä suoratoistomaailman tuottamia musiikkikulttuurisia muutoksia.
Olisi hölmöä väittää ettei ikä vaikuttaisi valintoihini. Uuden musiikin kuuntelu muodostaa toki ylivoimaisen enemmistön kaikesta kuuntelustani, mutta iän mukana musiikin sävyt vaihtuvat: yhä enemmän tilaa saavat akustinen ja vähemmän kulmikas musiikki. Ja hitaampi tempo.
Musiikin intensiteetti tai jännite ovat sitten ihan eri asioita. Ne eivät tunne tuollaisia rajoja.
Vanhetessa se mikä oli aikoinaan”shokeeraavaa” tai ”kunnon rosoa” voi muuntua pelkäksi hälyksi. Tai ennen kuulluksi. Vanha (lähinnä rockin nostama) esteettinen hyve säröstä tai ”vaaran tunnusta” oikean tai todellisen musiikin merkkinä ei vain enää toimi. Kyse on varmasti iästäni, mutta myös laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä, rockin valtakauden loppumisesta. (Lähimmäksi ”vaaran tuntua” listallani päässee uusi brittiyhtye FONTAINES D.C.)
(Oma ”rankan” tai ”vaarallisen” musiikin kauteni ajoittui ennen kaikkea 1960-luvun avantgarde-jazziin (missä toki oli samaan aikaan vahvasti läsnä musiikin seesteisempi tai hengellisempi puoli, John Coltrane, Albert Ayler ym.) Toinen ”vaaran” kausi oli, niin kuin niin monella vanhemmalla ”musadiggarilla” tässä maassa, 1970-luvun loppupuolen punk. Edelliseen kauteen palaan aina välillä, jälkimmäiseen hyvin harvoin. Lyhyt heavy-kauteni ajoittui genren syntyaikaan.)
Musiikin ”vaihtoehtoisuus” ja ”outous” ovat valinnoissani läsnä, mutta niin kuin olen aina epäillyt ja usein korostanut, vaihtoehtoisuuden ja valtavirran väliin vedetty tiukka raja on yleensä, a) liioittelua, b) esteettisesti harhaanjohtavaa.
Musiikillisesti olen 1960-luvun kasvatti. En siksi, että palaisin aina tuon vuosikymmenen musiikkiin, mutta tästä syystä: silloin lähes jokainen kuulemani levy kuulosti uudelta ja ihmeelliseltä ja tuo ”edistysusko”, usko musiikin mahdollisuuksiin jatkuvasti yllättää on varmaankin jäänyt elämään. (Samalla tietysti on todettava uuden, omaperäisen musiikin löytämisen olevan nyt, jo historiallisista syistä, yhä vaikeampaa. Aiheesta lisää täältä.)
Toiveenani toki on, että nyt kun suoratoistopalveluiden soittolistat alkavat yhä enemmän muistuttaa tiukasti profiloituja radiokanavia, listani edustaisi ainakin jonkin tason monipuolisuutta; samalla tietäen tuon olevan illuusio aikana, jolloin artistien, tyylien ja maiden kirjo elää historiansa rikkainta aikaa.
Mutta jos edes muutama näistä biiseistä saa sinut innostumaan, avaamaan ehkä uusia ovia ja etsimään lisää, niin se on jo voitto, ei minulle, vaan musiikille.
Toistan jälleen: musiikki on rajaton riemu.
