The Highwomen (albumi)
Lyhyesti: The Highwomen on nimenä suora viittaus neljän country-legendan Johnny Cashin, Waylon Jenningsin, Willie Nelsonin ja Kris Fristoffersonin ”superyhtyeen” The Highwaymen. The Highwomenin albumin ensimmäinen raita on myös (uusittu) versio The Highwaymenin ensimmäisen albumin (1985) nimikkoraidasta.
Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. The Highwomenia ei ole perustettu vanhojen meriittien takia, vaan yhtyeellä on suurempi tarkoituksensa. Siinä missä The Highwaymenin ensi-albumi oli pääosin laiska, 80-luvun soundeilla aikaansa sidottu markkinatuote, The Highwomenin musiikki on kohottavaa, hauskaa, terävää, liikuttavaa ja ajatonta. Musiikki katsoo, näennäisen perinteisestä muodostaan huolimatta, nykyisten markkina- ja radiokohderyhmien tuolle puolen.
”We’re Highwomen / singing stories still untold / we carry the sons you can only hold”
The Highwomenin jäsenistä Brandi Carlile on parin viime vuoden aikana viimeistään esiin noussut laulaja ja biisintekijä, Amanda Shires on monessa yhtyeessä soittanut laulaja, biisintekijä ja viulisti, Natalie Hemby on laulaja ja tunnettu country-hittien kirjoittaja Nashvillesta ja Maren Morris laulaja-lauluntekijä, jonka kaksi ensimmäistä albumia ovat löytyneet myyntilistojen kärjestä. Rohkeutta osoittaa viimeksi mainitun mukana olo, Morris edustaa ainoana pop-countrya ja pelkän ulkonäön perusteella hänen kuulumistaan joukkoon voisivat jotkut ihmetellä. Mutta niinkuin countryssa useasti, sukupuoli, ulkonäkö tai musiikillinen muoto estävät näkemästä syvemmälle.
Niin kuin Dolly Parton lauloi jo v. 1966, ”Dont think im dumb / cause this dumb blond aint nobody’s fool”.
Eräs countryn arvottamisen keskeisistä vääristymistä palautuu useasti myös suoraan kuuntelijan tai tekijän sukupuoleen: kun (erityisesti rockiin kasvaneet) miehet arvostavat countrya yleensä sen uljaista/synkistä maisemiin tai ihmisiin liittyvistä tarinoista, karhea-äänisistä ”elämää kokeneista” laulajista ja rebel -romantiikasta, niin countryn vähemmän arvostettu maailma on se, josta naiset ovat sen historian aikana pääosin laulaneet; eli maailmasta, joka kiinnittyy ”vain” arkeen, perhe-elämään, avioliittoon, lapsiin, ja miesten ymmärtämiseen. Tuosta reaalimaailmasta irrottautuminen on naisille ollut poikkeus, ei sääntö. Niinkuin tällä albumilla lauletaan:
”Weight of the world on these small shoulders /…/ my crazy chapter was already over / before it began/…/ Oh to be a wild child for a day /…/ and when the party’s over, I’ll be ready / to sweep the floor”
Toisaalta monet perinteiset asetelmat laitetaan levyllä uusiksi äsken siteeratun Parton-laulun hengessä:
”Used to make me feeling like a million bucks / and now you got me feeling like / loose change /…/ I’m gonna be somebody’s lucky penny someday / instead of rolling around in your pocket like loose change” (”Loose Change”)
”Oh, don’t, don’t call me / with another of your emergencies / didn’t you say you outgrew me? /…/ Try sortin’ it out yourself / pick up a book and get self help /…/ you can lean on your other-ex / I know ya’ll still text” (”Don’t Call Me”)
Osa lauluista kertoo vanhemmuudesta, vanhenemisesta ja kuolemasta. Viisaudella.
”I know you wish / you had a brother who had blue eyes just like you / I know you wish / you had a sister you could tell your secrets to /…/ Someday your wish / will come true when your first baby’s born / you’ll cherish every kiss / and wonder how you could love something more” (”My Only Child”)
”Daddy passes me his bottle of tequila / said ”Time is running out, we’re gonna have to pretend it’s margarita /…/ And don’t you let me see you cry / don’t you go grieving / not before I’m gone” (”Cocktail and a Song”)
Avausraita ”The Highwaymen” on (tekijänsä Jimmy Webbin suostumuksella) muuntunut perinteisestä rohkeiden miesten kertomuksesta tarinaksi naisiin kohdistuneesta sorrosta.
”Virginia in the spring of ’61 / I sat down on the Greyhound that was bound for Missisippi / my mother asked me if that ride was worth my life / and when the shots rang out I never heard the sound / but I am still around”
Albumin viimeisellä raidalla mukaan tulevat myös kauniimman Amerikan maisemat ja ikuinen toive paluusta kotiin.
”On a winter night in Webb County, Texas / on the north bank of the mighty Rio Grande /…/ I would float upon the southern skies of blue / but I’m stuck inside the wheels of Laredo / wishing I was rolling back to you”
Sykähdyttävintä albumilla on näiden neljän artistin yhteislaulu. Sitä kautta musiikilla on myös yhteytensä folk-perinteeseen (The Highwomenin ensimmäinen live-keikka ei sattumalta ollut tämän vuoden Newportin folk-festivaaleilla). Varsinkin ”Crowded House”-biisi kiteyttää paljon tuosta perinteestä ja koko levyn teemasta. Nyt ei lauleta kenenkään poissulkemisesta, ei kenenkään ylemmyydestä vaan yhteisyydestä ja ihmisyydestä.
”I want a house with a crowded table / and a place by the fire for everyone / let us take on the world while we’re young and able / and bring us back together when the day is done”
Mutta nämä laulut pitää kuulla. Kyse on monivärisistä, elävistä tulkinnoista, soittamisen ilosta (kuuntele vaikka Amanda Shiresin viulunsoittoa) ja yhdessä laulamisen riemusta. Perinteen kunnioittamisesta ja kyseenalaistamisesta.
En ole varma onko tämä vuoden paras country-albumi, mutta se voi hyvin olla se ns. tärkein. Tärkein edustamansa genren oikeudenmukaisuuden, tasavertaisuuden ja kehityksen kannalta.
Kaiken musiikin kehityksen kannalta.
The Highwomen-yhtyeen kokoamisen takana oli osin vaatimus tasa-arvosta. Esim. naisartistien määrä countryn synnyinmaan soittolistoilla on selvästi vähentynyt tällä vuosituhannella. Country-katsaus 3/3 tarjoaa kylmiä lukuja tuosta(kin) miesten hallitsemasta maailmasta.
