Kuinka monta vuotta on siitä kuin Rihanna nousi maailmanmaineeseen? Seitsemän (”Umbrella”)

Kuinka monta supertähteä tarvittiin levyttämään hänen uusin singlensä? Kolme.

Koska se ilmestyi? Ladattavaksi 12 päivää sitten. Videona eilen.

Kuinka monta sekuntia ”FourFiveSeconds” kestää? 192.

Onko se hyvä? On. Joka sekunniltaan.

Hyvä popmusiikki elää hetkestä. Sen kohdalla ei tarvita harkinta-aikaa: onkohan tämä hyvä, kestääköhän tämä aikaa? Sen pinnan alla ei tarvitse olla merkityksiä, jotka ehkä avautuvat ajan kanssa.

Minulta meni noin puoli minuuttia siihen kun halusin kuunnella tämän biisin loppuun ja runsaat kolme minuuttia siihen kun halusin kuulla tämän uudestaan.

Hienona hetkellisenä kokemuksena tämän biisin kuulemista voi verrata vaikka siihen kun kuulin, ja tämä esimerkkivalinta ei ole sattumaa, Beatlesien ”Hey Juden” ensi kertaa tuoreeltaan radiosta. Tuolla kokemuksellani on nyt historiallinen ja nostalginen lisäarvonsa, mutta perustunne on kuitenkin sama: ilmassa on jotain selittämätöntä uuden kokemisen magiaa. (Tuon kokemuksen toistoon saattoi kuitenkin 60-luvulla mennä viikko tai pari, joten ero nykyhetkeen on ratkaiseva: nyt painan taas tuota kolmiokuviota.)

”FourFiveSeconds” on heti käynnistyvä, rento, kevyt, melodinen, eteenpäin liikkuva, intensiivinen ja pelkistetty kolmeminuuttinen, jonka keskiössä on Rihannan ääni. Ja tuo ääni loistaa tällä levyllä.

Biisin nauttimiseen ei tarvita Rihanna-fanitusta tai -tuntemusta. Toki biisin tehoja lisää jos tuntee tai kokee Rihannan artistina, jonka levyt ja videot ovat pääosin suuren supertähden suuria tuotantoja. ”FourFiveSeconds” on sitä vain esittäjiltään, muuten tämä on luomutuotantoa.

Jos Rihannan musiikki on sinusta vähän niin kuin kävisi karkkiautomaatilla ”kunnon musan” sijasta, niin aina voidaan vaihtaa näkökulmaa. ”FourfiveSeconds” on helposti kuultavissa 2000-luvun pop-gospelina. Siinä on gospelin vahvat tunnusmerkit: lähes kaikki tunnetilat ja äänialueet läpi käyvä Rihannan lauluosuus, solistiset vuorottelut, harmonialauluosuudet, yksinkertainen kitara-urkutausta ja melodia, josta otetaan kaikki irti.  Jopa laulun tekstikin voidaan osin kuulla hauraan ihmisen katumustarinana (”I’m just trying make it back by Monday morning / I swear I wish somebody would tell me / Ooh that’s all I want /../ ”I go to jail tonight, promise you’ll pay my bail / See they want to buy my pride, but that’s just ain’t for sale / See all of my kindness, is taken for weakness”).

Kun kuulin tämän toisen kerran, niin kertosäkeen toistuessa molempien käsien peukalo ja keskisormi nousivat vastakkain ja alkoi kuulua spontaania napsutusta. Totta joka tahti: Rihanna vei valkoisen miehen odottamattomaan paikkaan, kirkon penkille todistamaan popmusiikin hyvyyttä. (Mustavalkoharmaa pelkistetty videokin voidaan haluttaessa nähdä viittaavan aikaan, jolloin gospel oli osa popmusiikkia, 1940- ja 50-luvuilla).

”FourFiveSeconds” ei kuitenkaan tarvitse oikeutusta mahdollisista yhteyksistään mustan musiikin suureen jatkumoon, vaan toivoittavasti se toimii useimmille kuulijoilleen niinkuin pitääkin, tässä ja nyt. Voihan olla että sen minkä minä kuulen uutena ja pelkistettynä gospelina, voi Rihanna-faneille kuulua täysin oikeutetusti, outoutena tai tylsyytenä.

Hyvänä sivujuonteena voidaan pitää kuitenkin jo sitä, että maailman kuuluisin aateloitu basisti soittaa akustista kitaraa kahden 2000-luvun supertähden taustalla.

Popmaailmassa tämä biisi voidaan nähdä uuden tyylin tai trendin avauksena. Rockmaailmassa tätä kutsuttaisiin uudistumiseksi ja ”kappaleeksi, joka lupaa hyvää tulevalta albumilta”. Konsultit alkaisivat puhua jo innovaatiosta.

Minä sanon vain, että onpas innostava kolmeminuuttinen biisi tälle päivälle. Onko tästä suureksi ja ansaituksi pophitiksi, on juuri nyt toissijaista.

Related Posts