Nyt kun rockin valtakausi on ohi, on hyvä aika palata sen suuruuden aikoihin, edelliselle vuosisadalle.
1900-luvun loppupuolisko oli rockin, ja albumien valtakautta. Siihen on rockin oma historiankirjoitus vahvasti uskonut, joten on jo aika valita rockin paras vuosikymmen! Ja siinä sivussa rockhistorian paras albumi!
Helpoiten tuohon päästään kylmien numeroiden kautta. Käytän hyväkseni kolmen rocklehden kaikkien aikojen parhaat albumit –äänestyksiä, yhdysvaltalaisen Rolling Stonen (RS, perustettu 1967), englantilaisen New Musical Expressin (NME, perustettu 1952) ja suomalaisen Soundin (perustettu 1975). Kaikki kolme lehteä ovat olleet maidensa merkittävimmät genren julkaisut rockin aikakaudella. (Laajempaankin aineistoon perustuvia listoja toki löytyy.)
Ajatus parhaasta vuosikymmenestä on tietysti hölmö. Se syntyi osin sivutuotteena. Kiinnostukseni kohdistui alun perin eroihin, millaisia eroja rockin arvottamisessa saadaan eri maiden, genrejen tai sukupolvien välille. Tai kääntäen yhtäläisyydet: ovatko rockin merkkiteokset/klassikkoalbumit maita tai sukupolvia yhdistäviä?
Metodi? Summasin kolmen lehden ns. asiantuntijaäänestysten sata parasta albumia –äänestystulokset. Rolling Stonen äänestystulos ”Greatest Albums Of All Time” on koottu kahdesta äänestyksestä vuosina 2003 ja 2009, Soundin äänestys ”Kaikkien aikojen 100 parasta levyä” on kesältä 2013 ja NME:n ”Greatest Albums Of All Time” –äänestys samalta vuodelta. Soundin äänestyksessä listattiin siis 100 albumia, RS:n ja NME:n kohdalla 500. (Äänestykseen osallistuneista, laskutavasta ym., katso blogin loppuosa.)
Ja rockin suurin vuosikymmen on…Alla tiivistys ko. lehtien äänestyksistä.
Ja voittaja on: 1970-luku! Noin kolmasosa Top 100-albumeista ilmestyi 70-luvulla. Toki yhtä hyvin voitaisiin väittää että voittaja on 1960-luku; albumi ilmaisumuotona ja käsitteenä kun syntyi vasta tuon vuosikymmenen puolivälissä. Olennaista on myös muistaa, ettei rockin kehitystä voi selkeästi jakaa vuosikymmeniin. Esim. 70-luvun sisään mahtuu monta muutosta, murrosta tai aikakautta.
Jos nuo lehdet ovat tuttuja, Rolling Stonen äänestystulosta 1960- ja 1970-luvun painotuksineen ei voida pitää yllätyksenä, ei myöskään NME:n tuloksen painottumista enemmän 80-luvun jälkeiseen aikaan. Soundin tulos on jostain tuosta välistä.
Rolling Stonen kaikkien aikojen albumi on tuon painotuksen mukaisesti The Beatlesin ”Sergeant Pepper” (1967)(NME:n sijoitus 87, Soundin 10). NME:n listan kärjessä on The Smiths-yhtyeen ”The Queen Is Dead” (1986) (Soundi: 7, RS: 216). Soundin ykkönen oli The Clashin ”London Calling” (1979)(RS: 8, NME: 39).
Pohjois-Amerikan ja Britannian musiikillinen ylivalta on selkeää. NME:n Top 100-listalla muusta maailmasta muistuttaa kaksi Kraftwerkin, RS:n listalla yksi Bob Marleyn ja Soundin listalla toki seitsemän suomalaista albumia. Vahva ei ole naisartistienkaan asema. NME:n Top 100-listalla on yhdeksän, Rolling Stonen kuusi ja Soundin listalla neljä naisartistin albumia, arvostetuimpina Carole Kingin vuoden ’71 ”Tapestry” (Soundi 31., RS 36., NME 82.) ja Patti Smithin vuoden ’75 ”Horses” (NME 12., RS 44., Soundi 97.).
Vaikka omien nuoruusvuosien itselle tärkeitä levyjä tuskin kukaan ohittaa tällaisissa äänestyksissä, uskon että kyse on henkilökohtaisten mieltymysten ja rakkauksien lisäksi myös siitä, mitä kukin äänestykseen osallistunut pitää tärkeänä tai kannatettavana, millaisia arvoja haluaa musiikissa kannattaa. Ehkä omaan sukupolveensa kiinnittyminen voidaan myös nähdä tuollaisena arvona. Samoin lehden toimituksellisen linjan mukainen äänestäminen on ymmärrettävää, on se sitten tietoista tai ei. (Osallistuin itse Soundin äänestykseen.)
Löytyykö eroja? Jos tarkastellaan eri vuosikymmenien keskeisiä artisteja, niin helpointa on aloittaa nimellä The Beatles. Rolling Stonen äänestyksessä vuoden 1967 ”Sergeant Pepper” oli siis ykkönen, NME:ssä 87. ja Soundissa 10. Vuoden 1966 ”Revolver” RS:n ja Soundin kolmonen ja NME:n kakkonen. Rolling Stonen Top Tenissä on peräti neljä Beatles-albumia, NME:ssä kaksi, samoin Soundissa.
Rolling Stonesilla on näiden äänestysten perusteella kolme keskeistä, yhteisesti arvostettua albumia: Vuoden 1969 ”Let It Bleed” (RS: 32, NME: 52, Soundi: 46), vuoden 1971 ”Sticky Fingers” (RS: 64, NME: 55, Soundi: 78) ja vuoden 1972 ”Exile On Main St.” (RS: 7, NME 24, Soundi 74). Sijoitukset kertovat ainakin osaltaan sen, kumpi koetaan merkittävämmäksi yhtyeeksi 2000-luvun perspektiivistä, Beatles vai Rolling Stones.
Dylan on myös kaikkia yhdistävä: RS:n Top 100:sta löytyy viisi Dylan-albumia (sijoitukset 4, 9, 16, 31, 97); NME:n Top 100:ssa neljä (sijat 36, 62, 64, 73) ja Soundin Top 100:ssa kolme (9, 29, 57). Dylanin parhaasta kilpailevat näissä äänestyksissä lähinnä ”Highway 61 Revisited” (1965) ”Blonde On Blonde” (1966) ja ”Blood On The Tracks” (1975).
”Parhaan” vuosikymmenen, 1970-luvun paras albumi on näiden kolmen lehden äänestyksen mukaan Marvin Gayen ”What’s Going On” (1971) (RS ja Soundi: 6., NME: 26.). Tämä ei ole yllätys, kyseessä oli mustan musiikin (jazz pois lukien) ehkä ensimmäinen merkkiteos rockin arvostamassa muodossa, albumikokonaisuutena.
Mustan musiikin osalta tulokset poikkeavat selkeästi lehden mukaan. RS:n Top 100-listalla on 30 mustan musiikin albumia, NME:n listalla seitsemän ja Soundin neljä. (Huomioitava on että Rolling Stonen kohdalla äänestyksessä olivat mukana myös kokoelmat, jotka historiallisessa katsannossa lisäävät mustan musiikin määrää biisi-pohjaisena genrenä.)
1970-luvulla alkaneista rockin suurista David Bowie on keskeisesti mukana kahdella albumilla, vuoden ’71 ”Hunky Dorylla” (NME: 3., Soundi 86., RS: 108.) ja erityisesti vuoden ’72 ”Ziggy Stardustilla”, jonka arvostus on tasaista: Soundin sija 15, NME:n 23 ja RS:n 35. Bruce Springsteenin läpimurtoalbumi on myös hänen arvostetuimpansa. ”Born To Run” (1975) löytyy sekä Soundin että RS:n listalta sijalla18, NME:ssä sijalta 85.
1980-luvun merkittävistä nimistä The Smiths on, tämäkään ei kai ole yllätys, erityisesti briteille tärkeä yhtye: ”The Queen Is Deadin” ykkössijan lisäksi yhtyeen kolme muuta albumia myös Top 100:ssa. Rolling Stonen kohdalla Smiths ei yllä edes Top 100:an (kaikki yhtyeen studioalbumit kuitenkin Top 500:ssa). Soundissa ”The Queen Is Dead” –albumi on yhtyeen ainoana sijalla seitsemän. 1990-luvun ison brittinimen Oasiksen kohdalla maiden välinen ero ei ole yhtä suuri: NME:n sijoitukset ovat 10 (”Definitely Maybe”) ja 67 ((”What’s The Story) Morning Glory?), RS:n 34 (”Glory”) ja 78 ”(”Maybe”). Soundin listalta ”Glory” löytyy sijalta 61.
Heavy/metalli on valtava genre. Näissä äänestyksissä se ei näy. RS:n Top 100:ssa on yksi genren albumi (Top 500:ssa kylläkin 9); NME:n luvut ovat vielä tylymmät: Top 100 ei yhtään, Top 500:ssa kolme. Toki Suomi heavyn/metallin vahvana maana näkyy myös Soundin äänestyksessä: Top 100:ssa kahdeksan genren levyä.
Ehkä seuraavat sijoitukset kertovat jotakin myös Suomesta punk-maana: Ramonesien ensimmäinen albumi Soundissa sijalla 14, RS:ssa sijalla 33 ja NME:ssä sijalla 126. Sex Pistolsien ”Never Mind…”-albumi Soundissa sijalla 26, NME:ssä 38. ja RS:ssa sijalla 41. The Clashin ”London Calling” Soundissa siis sijalla yksi, Rollin Stonessa sijalla 8 ja NME:ssä sijalla 39.
Löytyykö 2000-luvun albumeista konsensusta? Lähimmäksi tuntuu pääsevän Arcade Fire-yhtyeen ”Funeral” (2004). NME:n listalla se on sijalla 13, Soundin sijalla 98 ja RS:ssa Top 100:n ulkopuolella sijalla 151. 1990-luvun suurimmasta albumista tuntuu sen sijaan vielä olevan varsin selvä yksimielisyys: Nirvanan ”Nevermind” on Soundin Top 100-listan vitonen, NME:n listan 11. ja RS:n listan 17.
Jos me toimittajat ja diggarit suhtaudumme tällaisiin äänestyksiin vakavasti, niin musiikkivalintojemme sävy on näiden äänestysten perusteella myös, toteisinko, vakava. Rock koetaan pääsääntöisesti taiteen piiriin kuuluvaksi luovaksi toiminnaksi ja tuo luo myös sen arvottamiselle pohjan.
Rock hupina ja ilonpitona ei näillä käräjillä pärjää. Kuuluisivatkohan Alice Cooperin ”Billion Dollar Babies” (Soundissa sijalla 90) tai Kissin ”Alive” (Rolling Stonessa sijalla 159) tuohon sarjaan? (Kyllä kyllä, onhan esim. Ramones monelle meistä suurta hupia, mutta samalla bändin 1. albumin valitseminen on todennäköisesti myös iso julkilausuma erään aikakauden ja genren puolesta.)
Näiden valintojen henki on, että The Velvet Underground on keskeinen bändi, Kiss ei.
Poikkeavatko nämä ns. asiantuntijoiden valinnat ns. suuren yleisön valinnoista? Yksi vertailukohta löytyy esim. täältä, mutta tässä pari huomiota näiden äänestysten pohjalta.
Kaikkien aikojen eniten myynyt albumi, Michael Jacksonin ”Thriller” löytyy RS:n listalla sijalta 20, Soundin sijalta 24, mutta NME:ssä vasta sijalta 130.
Led Zeppelinin neljäs, tuo ”Stairway To Heaven –albumi” on luultavasti suuren yleisön suuria levyjä. Soundin listalla se on sijalla 13, RS:n sijalla 69, NME:n kohdalla sijoitus on 106. Samanlainen suosittu klassikko on Pink Floydin ”Dark Side Of The Moon”. Soundin sijoitus on 41, RS:n 43 ja NME:n sija 131.
Suuren yleisön varttuneemman osaston kärkipään artisteihin lukeutunee myös Queen. Soundin listalla Queenin ”A Night At The Opera” (1975) on sijalla 66 ja RS:n listalla sijalla 231. NME:n Top 500-listalta yhtyettä ei löydy.
Rock-kauden ehkä viimeisen suuren stadionbändin U2:n kohdalla erot ovat samantapaisia. RS:n äänestyksessä Top 100:n mahtuu Joshua Tree (27) ja Achtung Baby (63). Soundin listalla viimeksi mainittu on sijalla 40, mutta NME:n korkein U2-sijoitus on ”Joshua Treen” 424.
Jos äänestysten kokonaistulos on rockin historian kannalta etupainotteinen (60% Top 100 albumeista ilmestynyt vuosien ’65-’79 aikana), niin siihen on syynsä. Ainakin: 1) Ikä eli äänestäneiden ikä- ja sukupolvijakauma, 2) Aika. Arvottaminen vaatii perspektiiviä ja/tai nostalgian tuomaa lisäarvoa, 3) Kehityskulku. Rockin kehitys tapahtui 60-luvun puolivälistä lähtien suurin harppauksin (nykykielellä ”jatkuvin innovaatioin”). Käänteentekeviä levyjä syntyi jo sitä kautta. Viimeiset pari vuosikymmentä ovat olleet, suhteessa niitä edeltäneisiin, kierrätyksen aikaa. 4) Aikakausi. Erityisesti 2000-luvun rockin valtava määrällinen kasvu ja musiikkikentän hajautuminen yhä pienempiin osiin on vaikuttanut siihen, että yhteisiksi koettuja levyjä tai arvoja on vaikea löytää. Jos niitä edes halutaan.
Rockajan paras albumi? Näiden kolmen äänestyksen perusteella se olisi Beatlesin ”Revolver” (1966). Tämä yksinkertaisen laskutoimituksen perusteella (NME: 2., RS ja Soundi 3.), mutta on tuossa oma kaunis logiikkansakin. ”Revolver” on Beatlesin tuotannossa enemmän tätä päivää kuin esim. aikansa lapsi ja ”kaikkien albumikokonaisuuksien äiti”, ”Sergeant Pepper”. Itse asiassa ”Revolver” on hyvin tätä päivää. Ja samalla se oli tärkeältä osaltaan aloittamassa koko rockin aikakautta.
Kylmien numeroiden jälkeen on lennokkaan ja osuvan kritiikin aika. Pekka Laine kirjoittaa Soundin äänestyksen yhteydessä ”kaikkien aikojen parhaasta rock-albumista” näin:
”Orkesterin molempien päävaiheiden tärkeimmät hyveet soivat sillä kristallinkirkkaina rinta rinnan…Revolverilla taide ei ole vielä syönyt dägä dägää. Toisaalta sekä The Beatlesin että rockin sittemmin vakavoittanut kumousajattelu puhkeaa täyteen kukkaan juuri Revolverilla. ..Vaikka albumi on täynnä suvereeneja musiikkinumeroita, minulle levyn suuruus kiteytyy yhteen kappaleeseen. Kuuntele albumin päätösraita Tomorrow Never Knows ja mieti miltä maailman popmusiikki, myös Beatlesin oma tuotanto, oli kuulostanut vain hetkeä aiemmin.
Kyseinen yhden soinnun, lsd:llä avatuista luukuista virranneen mystisen tiedon ja maanisesti pauhaavan ylivoimabeatin varaan rakentunut loppumeditaatio on alkuräjähdys ja intergalaktinen loikka. Alle kolmessa minuutissa The Beatles määrittelee psykedelian, progen ja kokeellisen rockin estetiikan ja ennustaa hiphop -aikakauden kollaasiestetiikan synnyn. Alle kolmessa minuutissa The Beatles mullistaa rockin.”
Taidanpa kuunnella ”Revolverin” pitkästä aikaa, alusta loppuun.
Äänestyksistä ja laskutavasta:
Rolling Stonen äänestykseen v. 2003 osallistui 271 alan ihmistä. V. 2009 äänestystä täydennettiin 100 ihmisen valitsemilla 2000-luvun parhailla albumeilla. Nämä äänestystulokset koottiin yhteen. RS:n äänestys oli ainoa, johon osallistui toimittajien lisäksi myös alan vaikuttajia, levytuottajia ja artisteja. RS:n äänestäjäkunta on näistä kolmesta iäkkäintä.
NME:n äänestykseen osallistui 80 ko. lehden toimittajaa, pääosin 80-luvulta eteenpäin vaikuttaneista toimittajista nykyisiin. Soundin vuoden 2013 äänestykseen osallistui 53 eri sukupolvien, lehtien ja medioiden toimittajaa.
Käsittääkseni kaikissa äänestyksissä (päinvastoin kuin tässä) käytettiin painotettua laskutapaa. Rolling Stonen äänestyksessä olivat mukana myös kokoelma-levyt. Jos niiden levytysmateriaali oli jakaantunut eri vuosikymmenille, pyrin sijoittamaan ne artistin keskeisimmän tuotannon mukaisesti.
Mielenkiintoinen artikkeli. Vastikään luin Virgin-Bransonin tähän astista elämänkertaa ja siellä oli mielenkiintoisesti kerrottu mm. Sex Pistolsin ainoasta levytyksestä. Huomasin myös, että artikkelin kuva ei näy!
I have noticed you don’t monetize your page, but you can earn additional cash every day.
It’s very easy even for noobs, if you are interested simply search in gooogle: pandatsor’s
tools
What’s up, after reading this remarkable paragraph i am too happy to share my familiarity
here with mates.