MENU

• 16.6.2015 • Arvostelut, Blogi, NostotKommentoi

Rockhistoria biisien kirjoittajana

Joanna Gruesome: Peanut Butter

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?: (Do The) Shämäläin

Omaperäisyys on nykypäivänä yliarvostettua. Tuohon johtopäätökseen lähinnä kai tulin aiemmassa blogissani, vaikka kirjoitus vielä alkoi kysymysmerkillä. Brittiyhtye Joanna Gruesomen toinen albumi ja suomalaisyhtyeen ”Have You Ever Seen The Jane Fonda Aeropic VHS? (tästä lähin Jane Fonda, kuva yllä) tulevan ensialbumin single herättävät jo seuraavan kysymyksen: kuka biisejä loppujen lopuksi kirjoittaa?

Eikä kyse ole näiden yhtyeiden tapauksessa vain biiseistä, vaan bändien koko olemuksesta, nimestä lähtien.

Kumpi oli ensin, bändin musiikki vai nimi? Molempien kohdalla jo bändin nimessä on meille tarkoitettu tarina. Jane Fondan nimi on tietysti populaarikulttuurin kuvastolla leikkimistä. Joanna Gruesome nimi tulee bändin mukaan laulaja Joanna Newsonista. Ei hätää vaikka viimeksi mainittu ei ole tuttu, koska Joanna Gruesome nimenä kertoo sentään jotakin yhtyeen musiikista, Joanna viittaa musiikin pehmeämpään puoleen, Gruesome sen sotkuisempaan metelipuoleen.

Joanna Gruesome syntyi sen jäsenten mukaan joko terapia- tai viininmaistajaiskurssin yhteydessä. Väittävät harjoittelevansa mahdollisimman vähän, ettei tuoreus katoa. Uskoa saa jos haluaa. Totuutta tärkeämpää on rockhistorian myyteistä synnytetyt tarinat. Kuvaan kai kuuluu, että yhtyeen laulaja erosi heti tämän albumin ilmestymisen jälkeen.

Niinkuin kaikki ”oikeat” taiteet, rock on kovin tietoinen omasta traditiostaan. Popmaailma voi vielä väittää elävänsä vain nykyhetkeä,  mutta rockille se on entistä vaikeampaa. Yhtyeet tai artistit voivat ollla olemassa vain historian ansiosta. Tuon voi kokea kritiikkinä omaperäisyyden puutteesta tai ilosanomana: meidät on kelpuutettu osaksi hienoa traditiota.

Joanna Gruesomen musiikki kuvastaa taatusti rockhistorian tuntemusta. Punk, post punk, hardcore, Riot Grrrl, taidepop, powerpop, surinapop, lo-fi jne. Jos tunnet nuo termit, olet jo kuullut paljon. Yksikään yhtyeen musiikillinen elementti ei ole pitkän rockhistorian läpikäyneille uusi. Kuitenkin yhtyeen puolipehmeiden ja -raakojen sointien yhdistelmä tuottaa parhaimmillaan tunteen uuden ja vanhan raikkaasta yhdistämisestä. Biisit ajelehtivat ja kaatuilevat sinne tänne aina välillä tiivistyen johonkin laulun, kitaran tai yhteissoiton ydinelementtiin. Syntyy keskeneräisyyden ja kiteytyksen jännitettä.

Jos tämä albumi olisi ilmestynyt 80-luvun alkupuolella, tässä olisi omaperäisen indie-klassikon aineksia. Nyt voidaan kallistua sille kannalle, että rockhistoria kirjoitti kuin itsestään nämä biisit. Täysin kelpo suoritus siltä ja osin innostavakin.

Sama koskee Jane Fondaa. Biisin nimen alkuosa (Do The) ovat jo sinänsä todiste historian tajusta. Sen loppuosa myös huumorin tajusta. Jane Fondan kohdalla kyse on garagen, surfin ja punkin perinteiden yhdistämisestä. Olennainen osa koko biisiä on sen video, joka rakentuu ironisesti 60-luvun tv:n musaohjelmien ”kovaan menoon”. Hauskaa halpatuotantoa, jonka ytimen muodostavat rakeinen kuva ja rautainen rumpumeininki.

Kyse on siis rockalbumeista ja -biiseistä sen historiaa hyvin tunteville. Muut jäänevät ulkopuolisiksi. Siten suosio jää melkein automaattisesti suppeaksi. Me kuulumme vähemmistöön. Toisaalta nämä artistit tuskin laajempaa suosiota odottavatkaan, ehkä eivät haluakaan. Mittarina ei ole suosio vaan tyytyväisyys omaan tekemiseen. Toivottavasti kaverit diggaavat. Tai ainakin arvostavat. Uutta rockhistoriaa ei näillä biiseillä luoda. Ellei sitten kollektiivisesti.

Arvostettu tuottaja ja muusikko Steve Albini lausui äskettäin:

Ideas once expressed become part of the common mentality. And music once expressed becomes part of the common environment. I think that the idea of intellectual property will naturally have to be modified to accommodate the way that people naturally exchange ideas and music and information”.

Albinin ajatukset eivät voi olla esim. punk-bändeille täysin vieraita. Vai väittääkö joku genren nykybändi tosissaan kirjoittaneensa biisinsä tyhjiössä ilman muiden bändien vaikutusta?

Mitä nykypäivänä tarkoittaa trad. musiikin tekijänoikeuksien kohdalla? Mikä on yksilöllisen ja kollektiivisen tekijänoikeuden suhde? Kysymykset eivät ole uusia, mutta rock&pophistorian kehitys tuo pakostakin ne entistä painavimpina esiin.

Jos em. bändeille pitäisi antaa pisteitä omaperäisyydestä, niin vitonen riittää. Kun annetaan pisteitä nautittavuudesta, molemmat saavat kasin. Se on hyvä numero.

Mutta enkö jo todennut, että omaperäisyys on yliarvostettua?

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *