12.11.2013

”Vain keskiverto myy”. ”Kansan makua on vaikea aliarvioida”. ”Paska myy, laatu jää marginaaliin”. ”Populaarimusiikissa laatu ja määrä eivät koskaan kohtaa”.

Suosion ja laadun epäsuhta on ollut yksi musiikin aktiiviharrastajien, rockdiggareiden tai marginaalimusiikkiin vannovien hellityimpiä väittämiä. Tuon varaan on vuosien varrella rakennettu lukematon määrä pöytäkeskusteluja, levyarviota ja musiikin laatukriteerejä, salaliittoteorioitakin.

Kirjoitan siis meidän, meidän ”musiikkiasiantuntijoiden” maailmasta. Tuosta suosion ja laadun epäsuhdasta syytämme yleensä niitä ”tavallisia” musiikin kuluttajia ja harrastajia. Heitä, jotka ostavat ehkä yhden tai muutaman levyn vuodessa, käyvät ehkä juhlakonserteissa tai muissa jo suosittujen artistien tilaisuuksissa. Voivat he olla fanejakin, tosin usein aivan väärien artistien.

Juuri näiden viattomien siviilien huono maku on meidän jatkuvan huolen kohteena.

Nämä tavikset tuskin kuitenkaan itse välittävät huonosta musiikista ja miksi ihmeessä välittäisivät? Me sen sijaan välitämme. Meidän muita ihmisiä paremmalle maulle huono musiikki on oikeastaan välttämätöntä.

Marginaalista keskelle

On totta, että populaarikulttuurin ja -musiikin uudistukset ja uudet virtaukset saavuttavat yleensä aluksi vain pienen piirin, pienen etujoukon suosion ja kestää aikansa ennen kuin ne omaksutaan laajemman yleisön keskuudessa -jos omaksutaan. Oletuksena on, että tuolla matkalla musiikki yleensä myös jollakin tavalla ”vesittyy”, ”keskivertoistuu”.

Ajatuksella on historiallinen perustansa. Mutta tuokaan pienestä suureksi, marginaalista keskelle -dynamiikka tai keskivertoistuminen ei koske kaikkia musiikin lajeja eikä kaikkia ajankohtia.

Se mitä yleensä tarkoitamme popmusiikilla, sen tarkoituksena on yleensä ollut oikaista suoraan suosioon. Tuon oikotien käyttäminen on usein tulkittu ei-ansaituksi, se on ollut hyvän musiikin sijasta tulosta tehokkaasta markkinoinnista, pahoista levy-yhtiöistä, vääristä laulukilpailuista tai tuosta suuren yleisön huonosta mausta.

Naapurimaasta löydämme ehkä parhaan esimerkin iskusta suoraan keskelle: ABBA halusi valloittaa koko maailman myyntilistat, heti. ABBA-tiimi mietti tarkkaan, millä musiikillisilla (ja kyllä, markkinoinnillisilla) keinoilla tuo onnistuisi ja oli riittävän lahjakas siinä myös onnistuakseen. Vastakkaisia esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta suosion ja lahjakkuuden yhdistelmä on toiminut populaarimusiikissa monesti oletettua tai haluttua enemmän.

Luultavasti tuo yhdistelmä on toiminut populaarimusiikin alueella läheisemmin kuin minkään muun kulttuurin alueella.

100 miljoonaa tai enemmän

Josta päästään todistusaineistoon. Levy ja -äänitemyynti on relevantti populaarimusiikin suosion mittari, ei lopullinen, mutta tässä tapauksessa aivan riittävä.

Luotettavimman tiedon mukaan kaikkien aikojen eniten levyjä myyneet artistit ovat Beatles ja Elvis Presley. Molemmat ovat myyneet mahdollisesti jopa 500-600 miljoonaa levyä.

(On ymmärrettävää, että seuraava lista on kallellaan artisteihin, joilla on pitkä ura takanaan ja joiden tuotanto ajoittuu äänilevymyynnin kultakaudelle eli noin 1960-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun. Lista koskee myös vain angloamerikkalaista musiikkimaailmaa.)

Vähintään 200 miljoonaa levyä myyneet artistit tai yhtyeet ovat edellisen kahden lisäksi Michael Jackson, Madonna, Elton John, Led Zeppelin, Pink Floyd, Mariah Carey, Celine Dion, Whitney Houston, AC/DC, Queen, Rolling Stones ja ABBA.

Yli 100 miljoonaa myyneiden lista näyttää tältä: Eagles, Rihanna, U2, Billy Joel, Phil Collins, Aerosmith, Frank Sinatra, Barbara Streisand, Garth Brooks, Genesis, Donna Summer, Neil Diamond, Bruce Springsteen, Bee Gees, Julio Iglesias, Dire Straits, Metallica, Taylor Swift, Eminem, Britney Spears, Rod Stewart, Bon Jovi, Fleetwood Mac, Backstreet Boys, Gun’N’Roses, Prince, Kenny Rogers, Paul McCartney, Janet Jackson, Chicago, The Carpenters, Bob Dylan, George Michael, Bryan Adams, Def Leppard, Cher, Lionel Richie, Olivia Newton-John, Linda Ronstadt, Stevie Wonder, Tina Turner, Beach Boys, Kiss, The Who, Johnny Hallyday ja Barry White. Tuohon listaan voitaneen laskutavasta riippuen aikamoisella varmuudella lukea myös Cliff Richard, David Bowie, Deep Purple, Depeche Mode, Iron Maiden, Status Quo ja Pet Shop Boys.

”No mutta, mitä listalla tekevät…?!” . Poimin ne itse. Rocknäkökulmasta katsottuna Ilman muuta listan epäilyttävimmät nimet ovat perussyntipukit eli ainakin Mariah Carey, Celine Dion, Britney Spears ja Cher. Kaikki naisia ja kaikki popartisteja. Seuraavaksi epäilyttävimmät ovat viihdeartisteja: Kenny Rogers, Julio Iglesias ja Olivia Newton-John. Oma lukunsa ovat sitten poikabändi Back Street Boys ja tuo hattukantrin kuningas Garth Brooks, jota kukaan ei ole kuullut, mutta joka näyttää epäilyttävältä ja edustaa ilman muuta väärää genreä.

Rocklähtöisyys on tietysti vain yksi näkökulma musiikin laatuun, mutta hyväksytään se nyt tässä, varsinkin kun juuri siitä näkökulmasta lista sattuu olemaan kunnioitusta herättävä. Rockin uudistajat ja parhaat lahjakkuudet ovat kiistattomasti listalla hyvin edustettuna. Suurin osa listan artisteista on tavalla tai toisella, yhdellä tai useammalla levyllä muuttaneet musiikin suuntaa, luoden uusia ilmaisukeinoja ja saaneet lukuisia seuraajia/jäljittelijöitä.

Keskivertomusiikin lista? Vain jos sitä tarkastelee yksioikoisesti marginaalimusiikista käsin.

Tämän vuosituhannen eniten myynyt äänite on Adelen albumi 21, 28 miljoonaa. Laatualbumi. Jokainen voi sen kuuntelemalla todeta, vaikkei siitä itse pitäisikään.

Me asianharrastajat pystymme toki luettelemaan pitkän rivin artisteja tai levyjä, jotka olisivat ansainneet laajempaa suosiota kuin mihin ovat yltäneet. Se on meidän perusduunia. Paljon haastavampaa ja hauskempaa olisi joskus miettiä listaa artisteista, jotka ovat oikeudenmukaisesti saaneet osakseen juuri sen suosion, jonka ovat ansainneet.

Vai haluaako joku ehdottaa, että esim. kriitikoiden ikisuosikki ja se kuuluisa ”tärkeä” levy (myös minulle) eli Velvet Underground -yhtyeen ensilevy on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle ja sen pitäisi kuulua joka kodin levyhyllyyn ja jokaisen kunnon radioaseman soittolistalle? Minusta on täysin luonnollista ja oikein, että ainakin suurin osa tuosta levystä on musiikin kuuntelijoiden enemmistön mielestä huonoa, tai ainakin epämiellyttävän kuuloista musiikkia.

Populaarimusiikin laadun arvioimisessa on kaksi tylsää ääripäätä. Toisesta laidasta kuuluu itsevarmaa ääntä, joka vakuuttaa kaiken mielenkiintoisen tapahtuvan marginaalissa ja toisessa päässä asustaa yksioikoinen populismi, jossa vain myyntiluvuilla on väliä, ei kriitikoiden ja muiden hienostelijoiden höpinöillä.

Mitä suosioon tulee, sitä on nyt ja tulevaisuudessa tarjolla yhä harvemmalle. Harrastajia, artisteja ja yhtyeitä on yksinkertaisesti liikaa. Myös niitä, jotka laatunsa kautta sen ansaitsisivat.

Tuossa mielessä suosio on yliarvostettua. Mutta populaarimusiikki ilman populaaria on vähän niin kuin ammattilaisjalkapallo ilman maaleja, voittoja, suuria yleisömeriä, mestaruuksia.

Eli tylsää.

Mikä on suosion ja laadun suhde Suomessa? Se olisi toisen jutun paikka. Silloin voimme iloisesti miettiä vaikka sitä, onko Suomen kaikkien aikojen 7. eniten myynyt levy, Smurffien ”Tanssihitit 1” (174 608 myytyä levyä) parempi kuin Hurriganesien Roadrunner (171 224).

Onko mielipiteitä?

Related Posts