Jos olet rocksukupolven kasvatti tai suurten ikäluokkien edustaja, todennäköisyys tuntea otsikossa mainittu artisti ei ole kovin suuri. Todennäköisyys saattaa kasvaa, jos sinulla on teini-ikäisiä lapsia.  Jos kuuntelet nuorisoradiokanavia, todennäköisyys edelleen lisääntyy. Jos olet selaillut musiikkipalveluiden hittilistoja, olet jo todennäköisesti törmännyt ”All About That Bass”-kappaleeseen.

Meghan Trainor on artisti tuon hitin takana.

Itse törmäsin kappaleeseen kuuntelemalla loppukesästä amerikkalaista Top 40 -nettilistaa. ”All About That Bass” tarttui heti korvaan, siinä oli klassisen ”instant”-pophitin iskevyyttä, melodisuutta, koukuttavuutta ja silkkaa hyväntuulisuutta. Siinä yhdistyvät valloittavalla tavalla pop, r&b, motown, jazz, rock&roll ja doo-wop. Syyskuussa Meghan julkaisi EP:n, joka jatkaa samalla linjalla. Sen kappaleet ”Title” ja ”My Future Husband” ovat vielä enemmän vanhan linjan doo-woppia. (Jälkimmäinen lainaa jopa suoraan Dionin vuoden 1961 ykköshitin ”Runaround Suen” taustalaulustemmaa.)

”All About That Bass” poikkeaa, ei vain soinniltaan, vaan myös tekstiltään.

”I’m bringing booty back / Go ahead and tell them skinny bitches / No I’m just playing / I know you think you’re fat / But I’m here to tell ya / every inch of you is perfect from bottom to the top”.

”All About That Bass” on kiltteyden ja uhon, leikin ja vakavuuden, hauskanpidon ja välittämisen kiehtova yhdistelmä.

Meghan on 20-vuotias Yhdysvaltain itärannikon Nantuckerin saarelle syntynyt lauluntekijä, joka mainitsee suurimmaksi innoittajakseen socan. Kyllä, tuon karibialaismusiikin. Soca oli hänen enonsa suosikkimusiikkia ja Meghan innostui siitä jo lapsena. 11-vuotiaana Meghan sävelsi ensimmäisen kappaleensa. 13-vuotiaana hän sai vanhemmiltaan tietokoneen musiikkinsa tekoon. 17-vuotiaana hän osallistui lauluntekijöiden messuille ja siellä solmittujen kontaktien jälkeen Trainor on toiminut ammattimaisena biisintekijänä.

”All About That Bass” on ollut monen maan ykköshitti ja netistä löytyy jo monta biisin cover-versiota. Ei ihme. Suomen virallisella singlelistalla se on nyt sijalla 8.

Elviksestä Robiniin

Uteliainkin musiikin harrastaja nostaa nykyisin kädet pystyyn musiikkityylien jakautuessa yhä moninaisimpiin osiin. Kaikkea  kiinnostavaakaan ei ehdi tai jaksa kuunnella, valintoja on tehtävä.

Tyylien välinen kuilu toisaalta syvenee kun historia pitenee ja kuuntelijoiden ikähaitari levenee. Viisivuotiaan Robin -fanin ja 75-vuotiaan vanhan Elvis-fanin väliin mahtuu valtava määrä makuja ja kiintymyksiä.

Toisaalta tuo kuilu voi myös kaventua. ”Digitaalinatiivit” törmäävät  musiikkipalveluiden kautta vanhaan musiikkiin ja rocksukupolven kasvattamina saattavat myös kiinnostua isän tai äidin levyhyllystä. (Ero meihin suurten ikäluokkien kasvatteihin on tässä suhteessa ratkaiseva, harvassa kodissa meillä oli vanhempien levyhylly, puhumattakaan että se olisi meitä kiinnostanut.)

Meghan Trainor on tuosta hyvä esimerkki. Enonsa  soca-innostuksen lisäksi hän tutustui muusikko-isänsä levyhyllyyn.

On todennäköisempää, että lapset tuntevat nykyisin paremmin vanhempiensa musiikin kuin vanhemmat lapsiensa musiikin (jos Robinin kaltaisia meganimiä ei oteta huomioon). ”Listapop”, rap ja metalli kun ovat yleensä ne ensimmäiset musiikkigenret, joita kohtaan kiinnostus vähenee iän karttuessa eli juuri ne, joista lapsesi on todennäköisimmin kiinnostunut.

Ehkä olemme osin palaamassa 1950- ja -60-luvuille. Silloin vanhempamme kuuntelivat iskelmää ja viihdettä ja me sitä omitusta nuorisomusiikkia ja tuossa välissä oli valtava kuilu. Nyt meille on taas syntynyt nuorten ja varhaisnuorten omat musiikkimarkkinat, joista vanhempien on vaikea ottaa selkoa, varsinkin kun niiden pääasialliset levitys- ja kulutuskanavat ovat erilaiset. Vanhempien enemmistö kuuntelee albumeja, cd-levyjä, vinyyleitä ja radiota, nuorten enemmistö biisejä, youtubea, mobiililaitteita  ja nuorisoradiokanavia.

Popvallankumous?

Popilla ja rockilla on eronsa, sekä tuotantotavaltaan että päämääriltään. Tuon olemme kumman mukisematta hyväksyneet. Eli rock on sitä kun artistit tekevät itse omaehtoisesti musiikkinsa ja pop on sitä kun tähdet tai wannabe -tähdet laulavat muiden tekemää kaupalliselta haiskahtavaa musiikkia.

Tuota pakkaa olisi hienoa sekoittaa. Meillä on liian monta rockartistia tai siksi haluavaa, joiden rahkeet eivät riitä albumillisiin kiinnostavia biisejä ja meillä on liian vähän popartisteja, jotka tekevät myös omia biisejään. Tarvitaan lisää nuoria muusikkoja, jotka suhtautuvat popmusiikkiin kunnianhimoisena ilmaisukeinona, eikä vain tienä tähteyteen. Ja tarvitaan muusikkoja, jotka suhtautuvat rockmusiikkiin vähemmän orjallisesti ja ryppyotsaisesti, rikkomalla rockin itse itselleen vuosien varrella asettamia rajoja.

Vaikkapa Haloo Helsinki tai Chisu ovat hienoja esimerkkejä tuosta ajattelutavasta ja sen tuloksista.

Siksi heidän ja Meghan Trainorin kaltaisten artistien toivoisi olevan suunnannäyttäjiä. Hauskaa on, että Meghanin kappaleet kuulostavat siltä kun ne olisi tehty 1960-luvun alun kuuluisassa newyorkilaisessa hittitehtaassa, Brill Buildingissa. Niissä on samaa ammattimaista otetta, tehokkuuden ja lahjakkuuden pitkälle kantavaa yhdistelmää. Ja nuoruuden intoa. (On hyvä muistaa, että Brill Buildingin laulunikkareista suurin osa oli 1960-luvun alussa 20-25-vuotiaita.)

Haloo Helsinki-jutun yhteydessä (Image 9/2014) Samuli Knuuti kirjoittaa hienosti iän ja popin suhteesta:

”Ikä saattaa olla vain numero, mutta popmusiikissa se on paljon muutakin: jäljentämätöntä kulttuurista pääomaa.  Maailman menestyneimmät hittikirjoitustiimit hallitsevat jokaisen iskusävelmän laatimiseen tarvittavan silmänkääntötempun, sellaista hattua ei olekaan josta he eivät kaniinia vetäisi.

Mutta nuoruutta, nuorena olemisen suloista hysteriaa, he eivät voi jäljentää.”  

Meghan Trainor voi olla ”one trick pony” tai yhden hitin ihme, mutta tuo jäljentämätön nuoruuden lumo kuuluu hänestä pitkälle.

Sitä paitsi kuka on määrännyt, että Neil Youngin päättymätön tuotanto on se, joka asettaa standardit kaikille?

Meghan Trainor – Title

Meghan Trainor – Dear Future Husband

Related Posts