”Vain elämää oli vuosikymmenen pop-ilmiö”, otsikoi Helsingin Sanomat konsertti-arvionsa. Tuohon voin vain lisätä, että monessa mielessä myös vaikuttavin ja tärkein.
Sunnuntain 10. kauden yli kaksituntinen konsertti sisälsi monia huippuhetkiä, mutta päällimmäinen tunne oli oikeastaan, kuinka Vain elämää-biisit alkoivat live-konsertissa elää kuin automaattisesti uutta elämää. Esitykset eivät olleet enää niinkään versioita, vaan monet niistä ovat jo siirtyneet osaksi (pop)kulttuuriamme isoina biiseinä, riippumatta alkuperäisen tai uuden version esittäjästä.
Romanttisesti ilmaisten, biisit olivat nyt tekijöiden ja meidän kuulijoiden yhteistä omaisuutta.
Suuren yleisön konsertti tämä ilman muuta oli. Sen moninaisuutta katsellessa ilmassa oli vahvaa tuntua vanhasta yhtenäiskulttuurin ajasta. Tämä ei ole yllätys, mutta usein vaalittu ajatus siitä, että musiikissa pitäisi tehdä jatkuvia kompromisseja suurten ja erilaisten yleisöjen saavuttamiseksi, ei vaan istu tähän formaattiin. Nyt ei olla kyynisinä etsimässä suurinta tai pienintä yhteistä nimittäjää, vaan elävää tapaa lähestyä omaa ja muiden musiikkia. Tai omaa itseään. Niin kuin Maija Vilkkumaa totesi: ”Miten jonkun toisen biisin versioiminen voikin auttaa pääsemään lähelle itseään”.
Kaiken juhlan, kättentaputusten ja tsemppihengen keskellä hämmentävän monet valituista biiseistä avautuivat nyt myös kriittisinä, pohdiskelevina, monikerroksisina kommentteina nykymaailmasta (mm. ”Blaablaa (en kuule sanaakaan)”, ”Hyvä ihminen”, ”Rahan takii”, ”Ikuinen vappu”, ”Minun Suomeni”).
Puheet nykypopin pinnallisuudesta kuulostavat tässä yhteydessä, no, pinnallisilta.
Varsinkin live-tilanteessa sarjan musiikki tuntuu ylittävän perinteiset rock, pop, iskelmä ja räp -genret kauniilla tavalla. Ei tule tunnetta, että tämä on taas tätä ja tätä, vaan että tämä on sitä, populaarimusiikkia.
Ja pakko se on taas todeta: sovitukset, yhtyesoitto ja tulkinnat ovat parhaimmillaan täynnä oivalluksia ja syvää ymmärrystä musiikista, sen historiasta, nykypäivästä, voimasta ja sen luomiseen liittyvistä riemuista.
Siksi Antti Tuiskun ”Mä hiihdän”-biisistä voi tulla viimeistään nyt Erinin version kautta suuri suomalainen rakkaus- ja selviytymislaulu, siksi PMMP:n vanha ”Joku raja”-biisi kääntyy Tuiskun version kautta suoraan keskellä tämän päivän arkea, siksi Tuiskun ”BlaaBlaa (en kuule sanaakaan)” muuttuu Tähkän versiossa vaikuttavaksi lauluksi ihmisyydestä ja siksi Tuiskun ”En kommentoi” muuttuu Paula Vesalan ”Nyt kommentoin” kautta henkilökohtaiseksi avautumiseksi ja tärkeiksi vaatimuksiksi meille kaikille.
Kaiken julkisuuden, kaikkien isojen otsikoiden, kaiken kaupanteon takana sarja on kymmenen kautensa aikana kiistatta lisännyt sukupuolten välistä tasa-arvoa. Toki laskennallisesti mies-artistit ovat enemmistönä, mutta nyt ei ole kyse numeroista, vaan tasavertaisuudesta artistien tekemisissä, toistensa arvostamisesta ja kunnioittamisesta; ja suomalaisen populaarimusiikin tunneilmaisun merkittävästä laajentamisesta.
Ne kuuluisat kyyneleetkään eivät tässä katsannossa ole vain niitä formaattiin liittyviä tehosteita, vaan osa tuota kulttuurista muutosta.
Kun konsertin ylimääräisessä biisissä Maija Vilkkumaa ja Paula Vesala tarttuivat kitaroihinsa, tuo muutos tiivistyi komealla, innostavalla tavalla. Vilkkumaan kitkerän ironinen ”Tähti”-biisi (sopivasti vuodelta 1999) koulun rokkistarasta, ja Vesalan myöhempi ”Tytöt ei soita kitaraa”, olivat nyt kääntyneet kuin lempeäksi kostoksi rockin miehiselle kitara-sankaruudelle ja samalla kommentiksi siitä, että instrumentilla ja sen kantajan sukupuolella ei ole eikä pidä olla merkitystä. Eikä eri genrejen arvottamisessa.
Siksi voisin väittää Paula Vesalan turkoosin värisellä kitaralla lopussa soittama upea soolo on yksi historiamme merkittävimmistä.
Joulukuussa 2013 kirjoitin sarjasta näin.
Related Posts
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
-
Lauri Tähkä muuttaa kaupunkiin?
Kun kepeys ja vakavuus kohtaavat: Eetu Seuraava:
Tiedote blogistani
