Videot tulivat takaisin. 80-luvun lapsen MTV:n korvasi 2000-luvulla YouTube, ei vain videoiden välittäjänä vaan myös keskeisimpänä musiikin kuuntelun välineenä.

80-luvun videokulttuurista nykytilanne poikkeaa olennaisesti ainakin kahdelta osin. Niin kuin musiikin kohdalla, nyt kuka tahansa voi tehdä videon ja saada sen julkaistuksi ja näkyville, vaikka vain kavereille ja lähiomaisille. YouTubessakin määrä merkitsee edelleen laatua. Toiseksi, musiikkivideo ei ole enää pääsääntöisesti promootioväline, vaan jo itsessään lopputuote. Video ei ole enää fyysisen tuotteen kyytipoika. (Tuossa mielessä YouTuben/Googlen perusteet videoiden promo-luonteesta tekijänoikeuskorvausten määrittäjänä eivät ole tästä päivästä).

Tee-se-itse-videot ovat nykytarjonnassa enemmistönä, mutta kalliimpien, elokuvamaisten videoiden aika ei suinkaan ole ohi. Esimerkkinä australialaisen Kasey Chambersin (jo iäisyys sitten, viime syksynä julkaistu) video Kaseyn sävellyksestä ”Bittersweet”. Chambers ja hänen kanssaan tässä duetoiva Bernard Fanning ovat molemmat sen verran isoja nimiä kotimaassaan, että ”Bittersweet” ei ole aivan pienen budjetin video.

Toisaalta hyvät ideat eivät maksa mitään. ”Cos we were so young and proud / the first time I let you down”. Tuo on kappaleen avainlause ja ollut mahdollisesti myös musiikkivideon yksinkertainen lähtökohta. Perusidea selviää runsaan puolen minuutin jälkeen, silloin kuin Bernard Fanning laulaa ”If I played in a rock ’n’ roll band / And I didn’t disappoint you again / Would you take me back this / Low down ramblin’ man”. Harvoin on kukaan, tavanomaisen rosoisen tulkinnan sijaan, laulanut noin kauniisti sanat ”rock’n’roll band” ja harvoin on vaikutus ollut niin hämmentävä kun samalla selviää kuka Fanningin sijaan nuo sanat ”laulaa”.

Videon lopussa seuraa toinen yllättävä, pysähdyttävä hetki. Kasey Chambers ilmestyy itse kuvaan. Romanttisesta teinimaailmasta siirrytään hetkessä aikuisten kokemusmaailmaan. Videon viime sekunneilla tulee tunne, että laulu kertoo myös äidin ja tyttären suhteesta.

Sävellys on Chambersille tyypillinen. Kaihoisa, epäilevä, itsensä ja suhteensa kyseenalaistava kantrihenkinen sävellys artistin ehkä keskeisimmän ja tunnetuimman laulun ”Not Pretty Enough” (2002) hengessä (”Am I pretty enough / Is my heart too broken / Do I cry too much / Am I too outspoken”).

Videon poikkeuksellisuus syntyy kun kaunis, ”pinnallinen” teinimaailma yhdistyy perinteitä ja ”syvyyttä” vaalivaan juurimusiikkiin. Viimeksi mainitun autenttisuuden vaatimus on hetkeksi laitettu syrjään ja lopputulos hivelee silmää ja korvaa.

Mutta eikö ollut niin, että musiikki ja elokuva ovat parhaimmillaan molemmat elämää suurempia taiteita?

Jos noin on, musiikkivideoiden pitäisi itsestäänselvyytenä kuulua joukkoon.

 

 

 

 

Related Posts