Antti Tuisku: Minun Suomeni  (julkaistu 27.9. Vain elämää, kausi 10)

Isänmaasta kirjoittaminen ei ole helppo aihe aikana, jolloin pelkän Suomen lipun näkeminen herättää kysymyksiä kuka sen omistaa, kuka ominut tai kuinka näkyvästi tai peitellysti sen voi esiin nostaa ilman, että tulee väärinymmärretyksi.

Kuten ”Minun Suomeni” laulun alkuperäisessä versiossa Lauri Tähkä laulaa ”olen liiankin suomalainen” ja Antti Tuisku uudessa versiossaan ”oonko riittävän suomalainen”.

Tähkän, Matti Mikkolan ja Timo Kiiskisen alkuperäinen on vuodelta 2016. Nyt kun Antti Tuisku on tehnyt siitä oman versionsa, osin uusin sanoin yhdessä Henna Sarriolan ja Jurekin kanssa, niin voisin hyvin ajatella niiden olevan isoja lauluja siinä suomalaisen populaarimusiikin jatkumossa, johon kuuluvat Olavi Virran ”Sinitaivas” (1937), Katri Helenan ”Katson sineen taivaan” (1979) ja Kari Tapion ”Olen suomalainen” (1983).

Tuossa jatkumossa Tuiskun versio asettuu, vielä enemmän kuin Tähkän, tähän päivään ja aikaan, jolloin vanha yhtenäiskulttuurina toteutunut/ajateltu Suomi on sekä hajaantuneempi että särkyneempi, mutta samalla myös monikulttuurisempi, ainakin näiden laulujen ja niiden tekijöiden toiveissa.

Tuiskun versio on osin jo selkeä kannanotto. Kun Tähkän versio alkaa sanoilla ”Minun Suomeni on, lause lausumaton / se on metsässä puut, taivaalla kuu”, niin Tuiskin versio alkaa ”Minun Suomeni on, isänmaa rajaton / ei oo me ja ne muut / vaan taivaalla kuu, joka loistaa kaikille”.

On ymmärrettävää, että Tuiskun versio on alkuperäistä hitaampi ja hauraampi, koska sen esittämät kuvat tästä maasta ovat alkuperäistä kyseenalaistavimpia. ”Minun Suomeni on, vielä suvaitsematon / vieläkin vaikeaa on täällä tunnistaa ketä oikein rakastaa”.  Tähkän Suomi oli, ainakin vielä 2016, ei uhoava, mutta rempseämpi (”sen löysin kun mä kuljeskelin / tuolla maailmalla”).

Tuiskun version ”minun Suomeni on, leipäjono loputon / ei kaikille saa elämää ihanaa / täällä töissä raadetaan” on kovinkin osoitteleva, mutta ehkä se on tiedostettu tai tiedostamaton kommentti Kari Tapion (ja Vexi Salmen) Suomeen (”On elämä täällä raskasta työtä / ja siinä harvemmin on onni myötä /sen tietää vain, yksin suomalainen”).

Merkittävää on, että Tuiskun versio riisuu pois sen voimakkaan maskuliinisuuden, joka on populaarimusiikkimme (ja historiamme) suomalaisuuteen yleensä itsestään selvänä kirjoitettu.

Tuisku kääntää aiheensa ja tulkintansa sentimentaalisuuden vaikuttavuudeksi. Version voima ei synny rosoisuudesta tai julistamisesta vaan epävarmuuden ja varmuuden yhdistelmästä, äänen ja tulkinnan herkkyydestä ja moninaisuudesta. Kun tuohon lisätään koko ajan aistittavissa oleva omakohtaisuus, ollaan siellä missä pitääkin, autenttisen ja koskettavan musiikin äärellä.

Sekä Tähkän että Tuiskun tulkintoja yhdistävät nämä keskeiset sanat: ”Minun Suomeni on tähtitaivaan alla / auki kokonaan / minun Suomeni on / kaunein päällä maan”

Ei ihme, että molempien artistien oli vaikea kohdata tuota avoimuutta ilman kyyneleitä silmäkulmassa.‹

Related Posts

• 

  Vain elämää -konsertti ja historiallinen kitarasoolo

• 

  Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly

• 

  Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue