Big Pharma: Bloods Unite (julkaistu 6.11.)

”Bloods Unite” ei otsikkona kuulosta Muumilaakson tarinalta. Biisin tekijä Jussi Ylikoski on kuitenkin todennut kyseisen sarjan taustamusiikin olleen biisin inspiraationa. Kyllähän biisin melodisuus, kepeys ja helppous voivat todella olla kotoisin muumilaaksosta. ”Bloods Unite”-nimen takaa löytyy jotakin yleispätevää, jotakin meitä eri ikäisiä yhdistävää.

Disco Ensemble-yhtyeen jäsenten sivuprojektit tuottavat inspiroivaa musiikkia. Miikka Koiviston Hisserin kahden hienon singlen jälkeen yhtyeen Jussi Ylikosken oma projekti Big Pharma jatkaa sarjaa. Biisi on Big Pharman kolmas, mutta kahteen edelliseen verrattuna ”Bloods Unite on selkeämpi, päämäärätietoisempi. Tämä ei kuulosta kokeilulta vaan omaperäiseltä elektropop-biisiltä, jonka tiukan ja tehokkaan perustan alta löytyy lisäksi lämmin lastenlaulumainen sydän.

”Is it worth the trouble to believe in love?”, kysytään kappaleen alussa. Biisi kokonaisuudessaan antaa siihen myönteisen vastauksen.

Kuten Jori Sjöroosiin ja Vooxxin biisillä ”Breathe In”, keskeinen tekijä tällä levyllä on Ringa Manner. Hänen laulunsa nostaa biisin uusiin sfääreihin. Manner ei ole näillä kahdella levyllä tuomassa vain lisäväriä, vaan hän on molempien biisien voiman ja kiehtovuuden ytimessä. Mannerin lahjakkuus on näillä levyillä saanut uuden suunnan ja tuo suunta on vaikuttava.

 

Tyynyt: Meden (julkaistu 25.9., albumilta ”Ystävät hämärän jälkeen”)

Uusi biisi jatkumossa ”rockhistoria biisien kirjoittajana”. Tätä kappaletta ei olisi olemassa, jos sitä ei olisi edeltäneet esim. yhtyeet The Velvet Underground, The Jesus and Mary Chain tai My Bloody Valentine.

Paras nimi tällaiselle musiikille on kai edelleen surinarock. Yleensä siitä seuraa jako kahteen, sisäpiirin diggareihin/tietäjiin ja sitten niihin muihin, jotka eivät välitä. Sisällä olevien on turha mennä selittämään ulkopuolisille, että kuuntele kuinka hienoa surinaa! Surina pysyy marginaalissa, yleensä molempien leirien halusta.

Tyynyt -yhtyeen albumia edeltänyt biisijulkaisu ”Meden” on aitoa genren tuotantoa, mm. ainoat, surinan sekaan miksatuista sanoista, joista saan selvää ovat/lienevät ”kaupunkiin uinuvaan”.

Jos popmusiikkia usein syytetään laskelmoinnista, joka päättyy ennalta arvattavuuteen, niin indie rock/surinarock päätyy usein samaan, oikeaoppisuutensa kautta. ”Meden” on varmasti oikeaoppista ja ennalta arvattavaa, mutta jotenkin sen retrosurina kääntyy sympaattiseksi työvoitoksi. Surina rauhoittaa kun siitä tulee mielentila. Laulupuolen lempeys lisää myös biisin outoa tenhoa. Ehkä tuon syntikan (?) korkeat äänet tuottavat biisiin myös poikkeuksellista ilon tuntua.

Tuotahan on kai vaikea pitää genren yleisenä vahvuutena, vai pitäisikö todeta, sen sääntöjen mukaisena?

 

Ludovico Einaudi: Song For Gavin (julkaistu 16.10. , albumilta ”(elements)”)

Voiko modernin klassisen musiikin albumilta poimia yksittäisen esityksen/kappaleen vaikka sen muodostaakin ”ehjän taiteellisen kokonaisuuden”? Voi. ”Song For Gavin” on italialaisen 1980-luvulta lähtien vaikuttaneen säveltäjän Ludovico Einaudin noin kolmen minuutin mittainen, selkeärakenteinen, perusmelodiaansa toistava musiikkiesitys, joka on tuttu ja uusi yhtä aikaa. Nimikin on selkeä. Populaarimusiikin sanastoa käyttäen kyseessä on ilmiselvä/potentiaalinen hittibiisi.

Kappaleen kauneus ja kiireettömyys hallitsee vaikka sen harkitut tauot ovat samalla kuin jännitysnäytelmän osia. Einaudi itse soittaa sävellyksensä soolona ja väitän vahvasti koska sen kuulen, että hänen kosketuksensa pianoon on herkkä ja lämmin. Hyvin erilainen kuin samanhenkistä elokuva/elokovamaista musiikkia säveltäneellä Michael Nymanilla (joka tosin on todennutkin kosketuksensa tulleen kaverilta nimeltä Jerry Lee Lewis).

Maaginen kolmeminuuttinen.

Aion jatkaa tutustumista Einaudin tuotantoon. Mielenkiinnolla havaitsin, että hän on saanut Facebook -tykkäyksia lähes kymmenen kertaa enemmän kuin mainittu ”hittisäveltäjä” Michael Nyman, tähän mennessä 705 756. Liityn joukkoon.

 

 

 

Related Posts