Suvi Teräsniska on 27-vuotias. Se on nuori ikä iskelmätähdelle.
Iskelmän kohdalla artistit alkavat yleensä saada arvostusta vasta iäkkäämpinä, ainakin jos puhutaan iskelmän omaa yleisöä laajemmasta hyväksynnästä. Iskelmätähtien arvostus yleensä lisääntyy sitä mukaa kun suosion ylä- ja alamäet on koettu, elämä opettanut ja ääni karheutunut. (Klassisina esimerkkeinä Paula Koivuniemi ja Kari Tapio.)
Samalla tavoin iskelmäyleisön ulkopuolisille vanha iskelmä on aina ollut parempaa kuin uusi. Nostalgiana iskelmä nauttii varmasti perusyleisöään laajemman joukon suosiosta. Suhteessa vanhaan nykyiskelmä on lähes aina altavastaajan asemassa.
Vuosi 2016 oli vuosi, jonka jälkeen Suvi Teräsniska on edelleen nuori, mutta ei vain iskelmälaulaja. Eikä vain laulaja. Viime vuonna aika moni hiljeni ensi kertaa kuuntelemaan hänen tulkintojaan.
Teräsniska voitti viime vuoden heinäkuussa ansaitusti Iskelmä-Finlandian, kaikkien aikojen nuorimpana palkinnon saajana. Iskelmäyleisö tuntee omansa.
Iskelmän ulkopuolelta katsottuna Suvin arvostuksen puute ei ehkä yllätä. Yleinen kriittinen mielipide ei voi mitenkään pitää sopivana, että nuoren artistin uran kolmas single on nimeltään ”Hei mummo” ja toinen albumi heti joulualbumi (”Tulkoon joulu”, 2009). Muutenkin Suvi on tuntunut edustavan sitä ”muun Suomen makua”.
”Vain elämää”-sarja on muuttanut käsityksiä monesta artistista, myös Suvi Teräsniskasta. Tämän vuoden tuotantojaksolla jokaisella hänen tulkinnallaan oli sijansa ja muutamat niistä liikkuivat kaukana kaukana tavallisuuden tuolla puolen.
Esimerkkejä. Kun Suvi tulkitsee ohjelmassa Hectorin biisin ”Yhtenä iltana”, sitä toki toivoo, että iskelmien sanoitukset olisivat useammin näin syviä, mutta Suvi tekee sävellyksestä omalla tulkinnallaan, omalla luontevalla tyylillään myös suuren iskelmän, ilman ylimääräisiä ”taiteellisia tehokeinoja”. Lauri Tähkän ”Puolikas”-biisin tulkinta taasen kääntää sävellyksen melkein ylösalaisin ja hakee intensiteetin ja lämmön yhdistelmässään vertaistaan. (Suvin tulkinnasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.)
Mikko Kuustosen ”11. hetki”-tulkinnan osalta voin vain toistaa Satulinnassa paikalla olleiden artistien ensireaktiot. ”Tässä on viihteen klassikko ja olemme nyt kuuntelemassa sitä ensi kertaa” (Chisu), ”Tässä oli Suomen Suvi” (Hector).
Samalla tavoin kuin itse sarjassa, vuoden lopun ”Vain elämää”-konsertissa tuli vahva tunne, että kun koko joukon hiljaisin nousee ylös tuoliltaan ja aloittaa laulunsa, artistit ja 13 tuhantinen yleisö hiljentyvät kuuntelemaan.
Sarjaa seuranneet tietävät, että omassa jaksossaan Suvi avautui ja totesi kyyneleet poskillaan: ”En ole koskaan elämässäni tehnyt yhtään biisiä. Sen takia minulla on välillä ollut sellainen olo, etten voi kutsua itseäni muusikoksi…Minua jännitti tosi paljon tulla teidän keskelle…kun minä olen vain laulaja ja en osaa mitään muuta.”
Sitähän voisi taas epäillä/olla varma, että formaatin käsikirjoituksessa luki tuossa kohdassa ”kyyneleitä kiitos”, mutta jos Suvi kokee olevansa vain pelkkä laulaja oikean artistin sijaan, niin kyse voi todellakin olla jostain muustakin kuin yhden kaupallisen formaatin vaatimuksista. Vaikkapa siitä, miten artisteja tai taiteen tekemistä on arvotettu viimeisen parin sadan vuoden ajan ja mihin paikkaan iskelmä (tai pop-) artistit, harvoin omien laulujensa kirjoittajina, ovat tuossa historiassa asetettu.
Kun Anna Puu totesi Suvin jälkeen kokeneensa samanlaisia tuntoja omalla urallaan, niin kyse tuskin oli pelkästä sympatian osoituksesta. Myytti omaehtoisesta, itse kaiken alusta loppuun tekevästä taiteilijasta voi ja elää edelleen hyvin. Aivan liian hyvin.
Vain elämää -sarjan ulostulon aikoihin tehdyssä lehtihaastattelussa Suvi myönsi olevansa huono puhumaan tunteistaan. ”Puhun laulujeni kautta. Kun sanat loppuvat, alkaa laulu”.
Suurieleisesti vuoden parhaista levyistä puhuminen on näinä loputtoman tarjonnan aikoina yhä kyseenalaisempaa. Ainakin yhden ihmisen valintojen kohdalla.
Joten alla biisejä ja albumeja, jotka tekivät minuun viime vuonna vaikutuksen, jotka koin läheisiksi ja joiden kuunteluun palasin. Suosikkilevyjäni siis. Nämä ja monet muut.
12 biisiä, 12 albumia. Aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan. Musiikki on syntynyt jaettavaksi ja historiansa aikana se ei ole koskaan ollut näin helppoa, joten blogin lopussa soittolistaa valitsemiini levyihin ja videolinkkejä.
Biisit:
Beyoncé: Formation
Maailman suurin poptähti kertoo mustista juuristaan. Tuo tuskin jää kenellekään epäselväksi.
”Formation” tuntuu kuin videolle sävelletyltä. Ilman isoa rahaa tuollaista videota ei olisi voitu tehdä. Mutta noin vaikuttavaa siitä ei olisi tullut ilman kunniahimoa ja suurta näkemystä.
Carly Rae Jepsen: Fever
Biisi on poiminta Jepsenin vuoden 2015 ”Emotion”-albumilta yli jääneiden biisien kokoelmalta ”EMOTION SIDE B”. ”Fever” on ilmiselvä a-puoli ja voisi olla hitti, tyylinsä puolesta jopa useammalla vuosikymmenellä. Tämän kolmeminuuttisen biisin ainoa vika on sen kesto: liian lyhyt.
JVG: Hehkuu
Popmusiikki syntyi aikoinaan tällaisia yllättäviä ja riemullisia kertosäkeitä varten. On täysin loogista, että sillä myös biisi alkaa.
Matti Johannes Koivu: Siinä on rakkautesi
Koivun ”taiteellisemman ohjelmiston” ja ”keskitien biisien” kaunis ja upea yhdistelmä.
Ainakin aiemmin biisiarviot loppuivat usein toteamukseen ”lupaa hyvää tulevalta albumilta”. Tämä laulu elää ja pitää lupauksensa tässä ja nyt.
”Mut siinä on rakkautesi / alaovella niin kuin ollut aina olisi / ja sellainen on elämä / yksi ilta pyyhkii tuhat alta”
Lady Gaga: Grigio Girls
Laulu tyttöjen välisestä ystävyydestä. Muodoltaan yksinkertainen, kestävyydeltään moninkertainen.
LP: Lost On You
LP-nimen taakse kätkeytyvä androgyyni yhdysvaltalaisartisti Laura Pergolizzi on ollut sen verran outo ja hämmentävä tapaus, että ”Lost On You:n nousu suosioon alkoi Kreikasta eikä se ole vielä vuodessakaan saavuttanut kunnolla artistin kotimaata.
”Lost On You” sisältää kertosäkeen, jonka jokainen tietää olevan olemassa, mutta kukaan ei ole aiemmin saanut luotua. Olen hyräillyt sitä lukemattomia kertoja, myös keskellä yötä.
Korvamato? Aivan liian ruma sana näin hienosta biisistä.
Kannattaa myös katsoa molemmat alla olevista videoista. Jälkimmäinen niistä lisää edelleen biisin ja sen tekijän jännittävyyttä kun sävellys muuttuu supertarttuvasta pop-hitistä amerikkalaiseksi juurimusiikiksi. Kannattaa myös kuunnella, mitä tapahtuu kohdasta 3.40 alkaen.
Mitski: Your Best American Girl
Epävarmuus, hyväksyntä, menetykset, unelmat, mustasukkaisuus, ymmärrys, ulkopuolisuus, amerikkalaisuus, musiikin miehisyys ja feminiinisyys. Siinä asioita, joita tämä kolmeminuuttinen biisi ja sen video herättävät.
Videolla Mitskin tarttuminen valkoiseen kitaraan saa poikkeuksellisen suuren merkityksen.
Mopo & Ville Leinonen: Naapurille
”Sain juuri tiedon että selviän elämästä / naapuri tervehtii mua rappukäytävässä”.
Vuoden säkeitä. Vuoden kolmeminuuttisia. Vuoden saksofonisooloja: Linda Fredriksson, Mopo.
My Bubba: Ghost Sweat
Ruotsalaisduon kappale, josta ei voi oikein käyttää biisi-nimeä. Raja musiikin ja hiljaisuuden välillä on harvoin näin häilyvä, ajatuksen ja musiikin välit näin läheisiä ja kahden ihmisen hengitykset näin lähellä toisiaan.
”Lonesome times are over” laulavat My Larsdotter ja Bubba Tomasdottir lopuksi.
Public Access TV: Evil Disco
Public Access TV on retro-post-punk-pop jne. Näitä poikabändejä riittää. Joskus vanhoistakin aineksista saadaan kuitenkin riittävän rennolla asenteella ja kelpo biisintekotaidolla hauskaa jälkeä. Autotallirokkia, nahkatakkeja, t-paitoja, vanhoja autoja, parkkipaikalla vetelehtivää nuorisoa.
A-osa on kuin lainattu Cars-yhtyeeltä ja b-osa yhtyeeltä The Undertones. Sopii minulle erinomaisesti.
Ritarit: Etelään
Nykyiseen hittitehtailuun olennaisesti kuuluvien biletys- ja biitsi -aiheisten tilaustöiden suomalais-kansainvälinen light-versio. Laulajan aksentti tekee tästä sympaattisen, melodia ja enteenpäin liitävä rytmiikka innostavan.
Savages: Adore
”I know evil when I see it / I know good and I just do it”
”Adore” on brittiyhtyeen vaikuttava esitys ymmärryksen, viisauden ja ihmiselon suhteesta.
”I adore life / I adore life / Do you adore life?”
Viiden sekunnin hiljaisuus ennen noita sanoja ja kahden minuutin loppukiihdytystä on harvinaisen pysäyttävä ja perusteltu.
Uskon, että tekijät hyväksyvät myös ajatuksen, että ”Adore” on kaunis kunnianosoitus Patti Smithin musiikille.
Albumit:
Amanda Bergman: Docks
Taalainmaalta kotoisin olevan artistin ensimmäinen soolo-albumi. Rakastuin Amandan ääneen heti. Matala, levollinen, ennemminkin toteava kuin kiihkeä. Albumin tuotanto ja orkestroinnit (Petter Winnberg) tuntuvat tarkoin mietityiltä ja oikea aikaisilta. Ne korostavat avoimuutta, kirkkautta, kiireettömyyttä.
Case/Lang/Veirs
Neko Casen, k.d. langin ja Laura Veirsin yhteisalbumia määrittää sen kokonaistunnelma, ei yksittäiset biisit. Kaikille kolmelle löytyy omaa ja yhteistä tilaa. Musiikki ei kilpaile kenenkään kanssa, mistään.
Ehkä tuosta tunnelmasta kerto parhaiten ”I Want To Be Here”-sävellyksen sanat.
”I just want / I wanna be here with you / not bracing for what comes next / I’ve got some new words / I can see sideways / if there is a limit / it hasn’t found me yet”
Leonard Cohen: You Want It Darker
Cohen julkaisi ensi-levynsä 33-vuotiaana ja kirjoitti jo yli 30 vuotta sitten laulunsa ”Hallelujah”. Cohen ei musiikin tekijänä ollut koskaan nuori.
Siinä ehkä eräs syy, miksi Cohenin viimeiset levyt ovat hänen tuotantonsa täysin loogista jatketta. Koska kuulin albumin (nimikappaletta lukuun ottamatta) vasta Cohenin kuoleman jälkeen, laulut kuulostavat ymmärrettävästi entistä hartaammilta.
Pitkät, kauniit jäähyväiset.
Frankie Cosmos: Next Thing
22-vuotiaan newyorkilaisartistin kappaleet ovat kaukana normaalien hittibiisien rakenteesta. Musiikki ei etene lineaarisesti, vaan paremminkin pysähtyen, miettien, kääntyen moniin suuntiin. Albumin pisin kappale kestää 2.43, lyhin alle minuutin.
Laulut kuin ihmettelevät omaa olemassaoloaan, ovat paremminkin keskeneräisiä kuin valmiita. ”I haven’t written this part yet / Will you help me write it? Frankie laulaa kappaleellaan ”Outside with the Cuties”.
Valmiiden vastausten ja selkeiden rakenteiden puute kääntyy musiikissa avoimuudeksi, soitto- ja laulutaidon rajallisuus omaksi tyyliksi.
Ellinoora: Villi lapsi
Vuoden rohkeimpia, kunnianhimoisimpia levyjä. Ja onnistuneimpia. (Olen kirjoittanut levystä ja sen tekijästä aiemmin täällä.)
Mikko Joensuu: Amen 2
Kuten yllä. Vuoden rohkeimpia, kunnianhimoisimpia ja onnistuneimpia levyjä.
Flown konsertti albumin musiikin ensiesityksenä vaikutti vielä enemmän, mutta tämä albumi tulee kestämään aikaa. Flown kaltaista orkesteriproduktiota pitäisi ylpeänä kierrättää maailman festivaaleilla. Julkisen tuen saattelemana.
Lori McKenna: The Bird & The Rifle
Lori McKennan yhdeksännellä albumilla voi olla perinteinen muoto, mutta se ei tee musiikista konservatiivista. Countryn ja folkin perinne on vain kuin hiljaa viitteellisesti tukemassa McKennan lauluja ihmisten arjesta. Laulujen ydin on myötäelämisessä, ihmisten, ihmissuhteiden ja elämäntilanteiden kauniissa ymmärtämisessä. ”Humble & Kind”-biisin sanoin:
”Hold the door say please say thank you / don’t steal, don’t cheat, and don’t lie /…/ When the dreams you’re dreamin’ come to you / when the work you put in is realized / let yourself feel the pride but / always stay humble and kind”
Joskus vanhat elämänohjeet ovat myös kaikkein ajankohtaisimpia.
Parker Milsap: The Very Last Day
Country on bluesin tavoin musiikkia, jossa vanhalta kuulostaminen on etu. Se luo uskottavuutta.
Parker Milsap, 23, kuulostaa käheästä äänestään huolimatta nuorelta. Olettaen että siihen kuuluu halu, into ja kiihkeys ilmaista itseään tässä ja nyt. Milsapin musiikin pohjana on pitkä perinne, mutta ilmaisuvoimassaan hän on koko ajan ylittämässä sitä, pelkän kunnioituksen sijaan.
Voima, ääni, biisintekotaito, karisma. Viimeksi mainitun voi todentaa myös alla olevasta videolinkistä.
Rihanna: Anti
Albumin nimi kuulostaa osuvalta. Supertähti lienee tehnyt levyn, jonka ensimmäisenä tarkoituksena ei ollut hittiputken jatkaminen vaan oman riippumattomuuden korostaminen. Musiikki on paremminkin leijuvaa kuin iskevää, paremminkin sisäänpäin kääntynyttä kuin julistavaa.
Levyn suurin tähti on Rihannan oma ääni. Tuosta lahjastaan hän kirjoittaa fyysisen levyn kansitekstissä kauniisti näin:
”My voice is my suit and armor, my shield, and all that I am. I will comfortably live, eat and breath in it, until I find the moment to be silent”.
Elza Soares: The Woman At The End Of The World (A mulher do fim do mondo)
Maailmanmusiikin ja avantgarden ainutlaatuinen yhdistelmä. Elza Soares, 79, on myös tämän levyn perusteella ainutlaatuisen voimakas artisti. (Hänen tarinaansa kannattaa tutustua, tein sen heti levyn kuuntelun jälkeen.)
Et voi olla vaikuttumatta kun hän laulaa ”Pra Fuder” (”To Fuck”) kappaleella (sanat englanniksi käännettynä) ”I look at by body / I Feel the lava ooze down / I see my own fire / Nothing can stop me now /…/ You’re going to beg me to: Fuck! Fuck! Fuck” tai liikuttumatta kun hän laulaa albumin lopetuskappaleella ”Comigo” (”With Me”) ”I Carry / My Mother / With Me / Because she gave me / her own self”.
Lassi Valtonen: Kasvottomat päivät
Lienee sopivaa, että Love Recordsin perustamisen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi yhtiön henkeä saattoi hyvinkin päästä lähimmäksi artisti, joka on Idols-kisan kuuluisin dropout.
Lassi Valtosen toinen albumi on äärimmäisen persoonallinen ja ehdottoman epätrendikäs. (Laajempi levyarvioni täältä.)
Vesala: Vesala
Albumi, jonka hyvyydestä vallitsi viime vuonna poikkeuksellinen yksimielisyys. Minulla ei ole mitään syytä olla eri mieltä.
Totean nyt vain levyn kannesta, että sen viesti ei jätä epäilyjä siitä, mihin maahan albumin laulut sijoittuvat luomispaikasta riippumatta.
Vesalan toisen asuinpaikan Kalifornian pääkielellä ilmaistuna: The Great Homecoming.
Elämäni levyjä, osa 3. Blogin ensimmäinen osa ja perusteluja valinnoilleni luettavissa täältä ja osa 2 täältä.
Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (1982)
”Punaisen planeetan” mystisyys ja maagisuus ovat kestäneet tähän päivään saakka.
Nurmio itse on myöhemmin todennut, että levystä tuli paljon hienostuneempi kuin hän olisi halunnut. Voi olla, mutta juuri tuo ero kolmeen aiempaan saattoi olla se ratkaiseva, mikä tekee tästä albumista Nurmion hienoimman.
Levyn aloitus on ylittämätön: ”Anna anteeksi eno että katosin /sanomatta sanaakaan”.
R.E.M: Murmur (1983)
Tätä levyä ja sen vaikutusta oli sen ilmestyessä vaikea kuvata sanoilla. On edelleenkin.
Cyndi Lauper: She’s So Unusual (1983)
”Cyndi proved that the woman singer need not to be sensitive nor agonized nor ”artful” nor conventionally sexy nor a male imitator…A brilliant debut”. -Rolling Stone Album Guide.
Ei lisättävää.
The Replacements: Tim (1985)
Rockin aikakauden hienoimpia rock & roll-levyjä. Nuoruuden, toivon ja epätoivon purkauksia.
”Bastards of the Young” iskee suoraan kyseisen musiikin vähintäänkin puoliromanttiseen ytimeen:
”Dreams unfulfilled, graduate unskilled / it beats pickin’ cotton and waitin’ to be forgotten / We are the sons of no one / bastards of the young” /…/ Young Young Young Young Young / take it, it’s yours”.
Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)
Suomen ikuisesti isoimman rockyhtyeen täyteläisen, nyt jo ainakin puolen kansakunnan muistissa olevan soinnin ensimmäinen kiteytymä.
”Kiikkustuolissa istun / ja sinua muistelen” oli erityisen komea ja rohkea biisin aloitus yhtyeeltä, jonka ensisingle päättyi sanoihin ”poliisi uhkaa ihmisiä putkalla, uaa, ihmisiä putkalla.
Niin kuin Martti Syrjä totesi levyn ilmestyttyä, ”Kahdeksas ihme” ei kuitenkaan ollut punk-bändinä aloittaneen yhtyeen matka iskelmän puolelle vaan ”rockin rajalle”.
Levy oli Suosikki-lehden vuosiäänestyksessä vuoden toiseksi paras albumi heti Dingon jälkeen ja Rumba-lehden äänestyksessä samoin toiseksi paras heti Sielun Veljien jälkeen.
Kyseisten lehtien lukijat kohtasivat harvoin toisiaan. Nyt siihen oli vahvat syynsä.
No, ”Tihkumme seksiä” on tämän albumin ”Yellow Submarine”, mutta yhden voi aina antaa anteeksi.
Alice: Gioielli Rubati (1985)
Turha edes miettiä Alicen albumin genreä, koska se ylittää ne saman tien. Albumi, jonka melodiat kumpuavat jostakin italialaisen musiikin aarreaitasta. Edes ’80-luvun rumpusoundit eivät pysty pilaamaan levyn sävelkulkujen hivelevyyttä ja Alicen äänen majesteettisuutta.
Guns N’ Roses: Appetite For Destuction (1987)
Rock & roll -unelman viimeisiä suuria stadion-tason versioita. Olin toki liian vanha uskomaan tuohon, mutta pidin edelleen ideasta. Ja toteutuksesta. Eikä bändin kuva unelmasta ollut täysin yksioikoinen, se vain tuntui jäävän hullun energisen soiton ja laulun alle.
”You can taste the bright lights / but you wont get there for free”.
Matilde Santing: Breast and Brow (1989)
Great American Songbook -ajatuksen ja torch song -perinteen pelkistetty feministinen versio, ilman ohjelmallisuutta. Poikkeuksellinen yhdistelmä viileyttä ja suuria tunteita.
”Breast and Brow” on hiljaisen musiikin merkkiteoksia, joka tuskin olisi jäänyt katveeseen, jos olisi tehty Britanniassa tai Pohjois-Amerikassa. Nyt joutuu toteamaan, että tekijä on hollantilainen.
Kolmas Nainen: Hyvää ja kaunista (1990)
Alavuden nuoret miehet opettivat ikuiselle kaupunkilaispojalle jotakin hyvää, syvää ja kaunista tästä maasta. Ja bändissä soittamisesta ja kaveruudesta.
Siellä missä kasvoin ei koulut kesken jääneet. Eikä heinikossa ollut kissapetoja.
Pet Shop Boys: Discography -The Complete Singles Collection (1991)
Näiden 55 albumin lista muodostui osana äänestystä (ks. osan 1 intro), jossa toivottiin keskittymistä rocklevyihin ja välttämään kokoelma-levyjä. Pet Shop Boysien kohdalla oli pakko tehdä poikkeuksista toinen. Siksikin, että PSB on yhtye, joka suhtautuu jokaiseen singleen yhtä vakavasti kuin jokaiseen albumiin ja jokaiseen albumiin yhtä vakavasti kuin yksittäiseen singleen. Ja popmusiikkiin yhtä vakavasti kuin mihinkä tahansa muuhun ”vakavaan” musiikkiin.
Robert Christgaun, pisimpään levyarvioita kirjoittaneen rock-kriitikon (vuodesta 1967-) vuoden 1991 levyarvion sanoin: ”Celebral, sensitive, sensationalistic, shallow, this is the sound of pleasure at a distance. And also, oh yeah, pain”.
Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja (2008)
Irwin ja Vexi Salmi tuntuivat tämän levyn jälkeen kunnon jätkien lisäksi myös käytännön filosofian dosenteilta. Ehkä Irwinkin olisi Salmen lisäksi pitänyt näistä tulkinnoista. Jos ei muuten niin siksi, että Koivu on sentään saman kaupungin poikia.
Albumin päättävä ”Tervemenoa jätkänretale” on Koivun sanapainotuksin huima tulkinta. Alkuperäisen humppakomppi ja sinänsä hauska populismi kääntyy tämän tulkinnan kautta mietteliääksi, terävän kirkkaaksi ja hillittömäksi populaariksi taiteeksi.
”Ei herroille noin julkisesti haistatella passaa / kun moiset laulut purnaamaan vain villitsevät massaa / jos tämä ralli radiossa kieltämättä soisi / niin herrat kertosäkeeseenkin yhtyä noin voisi / tervemenoa jätkänretale! /tarpeeksi sä lärviäsi auoit”.
Anna Puu: Anna Puu (2009)
Kuulin tämän ensi kertaa levytys-studiossa yhdessä tekijöiden kanssa. Oli helppo aistia, että levy oli tehty Onnellisten Tähtien Alla. Kepeys, rentous ja ilo tuntuvat suomalaisessa musiikissa usein kovin pinnistetyiltä. Ei enää näiden kymmenen laulun jälkeen.
”Se alkaa naurattaa / kun oppii huomaamaan / et kaikki katoaa /aikanaan” lauloi Anna levyn ensimmäisellä singlellä.
Albumi alkaa ja päättyy kahdella suurella suomalaisella rakkauslaululla. Ne koskettavat edelleen, syvältä.
Chisu: Vapaa ja yksin (2009)
Chisu loi ensimmäisellä merkkilevyllään uudet säännöt suomalaiselle populaarimusiikille. Nainen yksin ja vapaana studiossa omaa näkemystään toteuttaen tässä murheellisten mieslaulujen maassa.
”Olisi kiva elää päivä 185-senttisenä miehenä”, totesi Chisu aikoinaan tämän levyn syntyvaiheista.
Lähes jokainen levyn lauluista ja sävellyksistä toi uusia kulmia suomalaiseen musiikkiin. Ja nuo kulmat eivät todellakaan olleet teoreettisia.
Beach House: Teen Dream (2010)
Beach Housen Victoria Legrand on laulaja, jonka sukupuoli olisi jäänyt minulle arvoitukseksi pelkän äänen perusteella.
Hämmentävää musiikkia. Sekä uuden että ikivanhan kuuloista. Sekä laajakangasmaisemaa että intiimiä lähikuvaa yhtä aikaa. Hidastetusti.
Ehkä tässä kohden yhtyeen musiikille annettu nimi kertoo muustakin kuin erottautumisen tarpeesta: dream pop.
Elbow: Build A Rocket Boys! (2011)
55/55. Tämän hienon albumin yksi hienoimmista raidoista on tunteikas, avoimuutta ja yhteisyyttä korostava ”Open arms”. Vaihtoehtomusiikin valtajulkaisun Pitchforkin arvostelija pelkäsi juuri tuon raidan kuvastavan liiaksi koko albumia, käyttäen ilmaisua ”mawkish”.
Mawkish: ”Sad or romantic in a foolish or exaggerated way”.
Pelko kasvojen menettämisestä on aina huono lähtökohta musiikin arvottamiseen. Tässä iässä se olisi jo surullisen huono.
Jälkisanat:
Elämäni 55 levyä? Ei: 55 levyä elämästäni. Toki harkiten valittuja, mutta ilman suurempaa systemaattisuutta.
Listani painotus rockin kolmeen ensimmäiseen vuosikymmeneen johtuu ainakin seuraavista syistä:
1) Aloitin listan tekemisen ’60-luvulta. Olisi voinut olla mielenkiintoisempaa aloittaa tästä päivästä. Listakin olisi voinut olla osin erilainen.
2) Nuoruuden levyillä on aina eniten painoarvoa elämän läheisimpien/ tärkeimpien/parhaimpien levyjen listoilla. Tämä lähentelee tieteellistä faktaa.
3) Nuoruuteni osui yhteen sekä jazzin että rockin suuruuden kausille. Sitä voisin pitää henkilökohtaisena lottovoittona.
Jos jazzin merkittävin uusiutumisen jakso oli 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin, niin rockin vastaava jakso ajoittunee 1960-luvun puolivälistä jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Noiden kolmen ensimmäisen vuosikymmenen ”tärkeät” levyt muodostavat myös suhteellisen yhtenäisen kaanonin, johon uudetkin sukupolvet ovat tutustuneet ja osin sisäistäneet.
Tuon jälkeen rock on kilpaillut uudistumisen ja suosion suhteen tanssimusiikin, rapin ja popin kanssa samalla kun rockin oma uudistuminen osin marginalisoitui vaihtoehtorockin maailmaan.
4) 2000-luku ei ole tarjonnut rockin suuruuden ajan tavoin yhtä merkittäviä hyppäyksiä eteenpäin vaan enenevässä määrin kierrätystä ja ”retromaniaa” (vrt. valintaperusteitani, osa 1). Post-ajoista puhuminen ei ole pelkkää teoriaa.
Listan painotus vanhempaan tuotantoon ei kuitenkaan ole suoraa seurausta yleensä ikään liittyvästä ”siteen katkeamista” uuteen musiikkiin. 2000-luvulla(kin) kuunteluni on valtaosaltaan keskittynyt uuteen. Tosin enenevässä määrin biiseihin albumien sijasta. (Näin osin jo ’90-luvulta lähtien silloisen radiotyöni luonteen vuoksi.)
Kiitän Mikko Vesantoa ”Autiosaaren levyt”-äänestyksen järjestämisestä. Tämä oli mukava matka, joka olisi muuten jäänyt tekemättä.
Jos joku taho seuraavaksi järjestää äänestyksen 2000-luvun albumeista, olen mukana. Jos biiseistä, olen vielä mieluummin mukana.
Seuraavassa blogissani ajattelin kuitenkin kirjoittaa minulle läheisistä levyistä, sekä biiseistä että albumeista, vuodelta 2016.
Blogini vaihtuva, uusista biiseistä koostuva soittolista. Näitä olen tänä vuonna mielenkiinnolla kuunnellut, näistä pitänyt ja moneen ehkä jo pysyvästi kiintynyt.
