Samuli Putro: Valkoinen hetero ( julkaistu 15.9.)
Jos biisi alkaa sanoilla ”kun sanotaan että / ihminen on jumalan kuva / se tarkoittaako myös minua / vai jotain tiettyä muuta”, ollaan sekä vaikeiden kysymysten että hienojen biisialoitusten äärellä.
Varsinkin kun sitä on edeltänyt lyhyt instrumentaaliosuus, joka on vienyt ajatukset jonnekin ’80-luvun syntikkapopin ja kulmikkaan diskoiskelmän välimaille.
Putron uudella biisillä ollaan vahvasti arjen koomisuuden, yleisen surumielisyyden ja elämän suurimpien kysymysten äärellä. Ei ensi kertaa hänen kohdallaan. Putron tiivistämisen taito ei sekään ole mihinkään kadonnut. Kun Putro laulaa, että ”asun toisessa talossa / kuin lasteni äiti / tunnen siitäkin häpeää”, niin tuntuu kuin yhden, monen ihmisen koko elämäntilanne on silmiemme edessä ja kun hän laulaa ”sanotaan että ihminen on / luojakunnon kruunu / en nimittäin juuri loista / itsessäni en tunnista / johtajan karismaa”, niin hän saattaa kirjoittaa yhdestä Samuli Putrosta tai ehkä myös kommentoida salaa modernin sankarijohtajuuden ankaria vaatimuksia.
Putron pohdiskellessa biisin loppupuolella ”kun sanotaan että / ihminen on jumalan kuva / se meinaako että / jumala miettii alati kuolemaa / sillä niin olen tehnyt / viisi viimeistä vuotta / vaikka haluaisin / Caprin saarille juhlimaan” sanat alkavat jo tuntua yksityisen päiväkirjan avaamiselta ”kepeän” laulun muodossa. (Putron puhelaulu tässä kohden tuo viimeistään mieleeni biisin yhteydet Pet Shop Boysien tapaan yhdistää keveys ja vakavuus.)
On täysin mahdollista, että biisin göstamainen raflaava kertosäe ”valkoinen hetero / mulle naiseksi alatko” alkaa elää omaa elämäänsä ja muuttua ”väärinymmärretyksi” hokemaksi ja rasitteeksi. Mutta eiköhän Samuli Putro itsekin tiedä, että tuo on sittenkin aika kohtuullinen hinta siitä, minkä oikeasti populaarista musiikista voi joskus joutua maksamaan.
Suvi Teräsniska: Puolikas (”Vain elämää”, kausi 5, julkaistu 18.9.)
Totean heti alkuun, että jos Lauri Tähkä ei olisi liikuttunut kyyneliin tämän version kuulleessaan, olisin pitänyt häntä ilahduttavan viileän kaverin sijasta tunteettomana hölmönä. Jo senkin takia, että ”Puolikas” on varmaankin Tähkän henkilökohtaisimpia lauluja, mutta myös siksi, että Suvi Teräsniska tulkinta saa siivet alleen heti ensi sanoista lähtien.
”Tiedäthän ihmisen, jonka rakkaus näännyttää / kaikki muu arvokas, aina toiseksi silloin jää/ juuri niin, tunteisiin minä itseni uuvutin”.
Suvin äänen kauneus, lempeys, elävyys ja voima nostaa nuo sanat uudelle tasolle. ”Naisen saat / mutta puolikkaan” Suvi laulaa biisin aikana nuo säkeet monasti ja jokaiselle kerralla intensiivisemmin, mutta tulkinta ei missään vaiheessa karkaa yli. Lämmön ja intensiteetin tasapaino säilyy loppuun asti.
Täydellisen hallittu lauluesitys. Tulkinnan ei tarvitse aina olla ”elämänmakuisen karheaa” ollakseen syvää.
Jos Katri Helena sarjan 1. tuotantokaudella määritteli itsensä ja melkein iskelmänkin uudestaan yhdellä tulkinnalla (”Vanha nainen hunningolla”), niin Suvi määrittelee tässä sen, mihin iskelmäperinteemme ehkä merkittävin jatkaja voi kauneimmillaan yltää.
”Puolikas” on hieno versio siinäkin mielessä, että tulkinta kääntää Tähkän alkuperäisen melkein ylösalaisin. Alkuperäisen näkökulma on miehen, Suvin naisen, Tähkän alkuperäinen hidas, Suvin nopeatempoinen, Laurin tulkinta alkuperäisessä pakahduttavankin tunteellista, Suvin versio ilmaisee paremminkin rauhallista asioiden ymmärtämistä, alkuperäinen on maalattu isolla pensselillä viuluineen, Suvin versio keskittyy oleellisen kertomiseen muutamalla harkitulla vedolla.
En kuullut tätä ensi kertaa itse ohjelman yhteydessä, vaan seuraavana päivänä, ”tunteettoman” suoratoistopalvelun kautta.
Liikutuin siitä huolimatta.
Sydän, sydän: Ikuinen hehku (julkaistu 21.9., albumilta ”Molskis”)
Tiedän että vain tästä yhdestä biisistä kirjoittaminen ei tee oikeutta yhtyeen uudelle albumille ”Molskis”. Sitä ei voi puristaa yhteen biisiin, ei edes sen viimeiseen. Sydän, sydän tekee pitkiä, monimuotoisia kappaleita, jotka ”haastavat” kuulijansa niin kuin niin monen ns. kokeellisen tai vaihtoehtoisen yhtyeen kohdalla asia on usein haluttu ilmaistu. (”Haastava” voi tosin, vastaanottavallekin mielelle, tarkoittaa monesti myös kunniakkaampaa ilmaisua sanoille ”itsetarkoituksellisen vaikeaa”.)
”Ikuinen hehku” on sekin, suhteellisesta selkeydestään huolimatta, muodoltaan haastava.
Biisi alkaa kuin minkä tahansa rockbändin kompilla, mutta kääntyy nopeasti melodiaksi, josta ei oikein osaa heti päätellä, ollaanko menossa laivaristeilyn päivätansseihin vai ollaanko jonkun suuremman lyyrisen teeman äärellä. Melodia on kuitenkin niin tarttuva, että heti ensi kuulemalla kysymys kuuluu: missä viipyy laulu, joka tekisi tuosta melodiasta pop-biisin! Mitä tuhlausta!
Laulu alkaa vihdoin ajassa 1.50, silloinkin vain juuri ja juuri kuultavana. ”Se on vain pusu, pieni suukko”. Vauhti kiihtyy kuitenkin niin, että lopussa biisi kuulostaa jo kiihkeältä tangon ja teatteriesityksen yhdistelmältä. ”Viimeinen ilta, viimeinen silta tulessa palaa / se palaa se palaa se liekeissä palaa /…/ ei koskaan se palaa, se päivä se ilta /…/ vain kerran sen koin”.
Sitten kaikki loppuu kuin seinään. Silloin sitä jo melkein tajuaa, että näinhän tämän pitikin mennä. Pienestä suukosta tulisuudelmaan. Hapuilusta kiihkoon neljässä minuutissa.
Kokeellisuus ei jäänyt pelkäksi muotokokeiluksi vaan sai lopulta, näin kai uskaltaa sanoa, sydämen.
Vaikuttavaa.
Related Posts
Artisti nimeltä Ellinoora Seuraava:
Céline Dion. Vihaa ja rakkautta.
