Musadiggariystäväni järjesti äskettäin kaveripiirilleen facebook-äänestyksen ”Autiosaaren levyistä” ja kutsui mukaan.

Päätin osallistua, vaikka edellisestä vastaavasta oli kulunut vasta kolmisen vuotta (”Kaikkien aikojen 100 parasta levyä”, Soundi 6-7, 2013). Ehkä myös siksi, että olin aikoinani lukenut tuoreeltaan Greil Marcuksen kokoaman kirjan ”Stranded -Rock and Roll For A Desert Island” (1979). Sen esipuheessa Marcus, rockkirjoittajista syvällisimpiä, toteaa että ajatus aution saaren levyn valitsemisesta on ”vanha ja hyvä; absurdi, mutta vastustamaton”.

Marcusin sanat varmaankin koskivat yhden ainoan albumin valintaa autiolle saarelle kun kaverini Fb-äänestyksen ideana oli valita mukaan itselleen 50 läheisintä albumia. Helpompi tehtävä, mutta ei helppo.

Kun musadiggari ottaa tällaisen tehtävän vastaan, hän suhtautuu siihen tunnetun vakavasti. Ei autiolle saarelle voi lähteä kevein eväin.

Musiikkigenrejen suhteen valinta oli vapaa. Toiveena oli lähinnä kokoelma-levyjä välttäminen, koska nyt etsittiin niitä ”oikeita” albumeja. (Otin kuitenkin mukaan pari kokoelmaa, ”välttämättöminä”.)

Rajasin itse listan rock-albumien listaksi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jazzia en voinut jättää kokonaan pois, koska teini-ikäisenä en paljon muuta kuunnelletkaan. Lisäksi periaatteenani oli yksi levy per artisti/yhtye.

Rajasin listan myös koskemaan pääsääntöisesti levyjä, joista voin sanoa, että ne ovat muuttaneet käsityksiäni musiikista, mitä se on ja mitä se voi olla, levyjä jotka niin sanotusti ovat avanneet uusia ovia. Siksikin listalta puuttuu, varsinaisen popmusiikin (yleensä parhaimmillaan singleinä ja kokoelmina) lisäksi, monia minulle hyvinkin läheisiä artisteja, mutta joiden ura on perustunut enemmänkin jatkuvuuteen kuin uuden etsimiseen. Tai joiden tuotantoa on vaikea kiteyttää yhteen, kahteen ylivertaiseen albumiin.

Toinen keskeinen kriteeri oli, että olen kuunnellut albumin tuoreeltaan sen ilmestyessä ja vaikuttunut siitä saman tien (tästä on listalla vain muutama poikkeus).

Em. syistä valitsemani levy ei siis välttämättä ole mielestäni kyseisen artistin ns. paras. Useimmissa tapauksissa kyllä.

Noilla kriteereillä pelatessani alkoi olla selvää, että tämä ei voi olla vain pelkkä lista itselleni läheisistä levyistä. Tekstiäkin olisi hyvä olla. Siksi tämä blogi.

Miksi kuitenkin 55 albumia 50 sijaan? Ostin ensimmäisen albumini n. 55 vuotta sitten. Fair?

(”Autiosaaren levyt” -äänestyksen voitti muuten The Clashin ”London Calling” (1979), samoin kuin mainitun Soundi-äänestyksen. Levy ei ole listallani, mutta olisi voinut olla, sekin.)

Tässä ensimmäiset 20 albumia 55:stä.

Levyt ovat aikajärjestyksessä ilmestymisvuoden mukaan. Paremmuusjärjestys alkaisi jo olla loukkaus itse musiikkia kohtaan.

Stan Getz: Focus (1962)

Määritteli minulle teini-ikäiselle mitä kauneus on musiikissa. Improvisointi ja säveltäminen, tuossa järjestyksessä, lienevät harvoin olleen näin lähellä toisiaan. Kuulostaa yhtä tuoreelta ja ainutlaatuiselta vielä yli 50 vuoden jälkeenkin.

Charles Mingus: Oy Yeah (1962)

Ainakin tällä levyllä Mingus oli jazzin Little Richard, vain monipuolisempi. Molempia yhdisti gospel. Ja vimma. Ja hulluus.

John Coltrane: A Love Supreme (1965)

Kun tällaisen teoksen kuulee rippikouluiässä, ajatus Jumalan olemassaolosta ei tunnu niinkään kaukaiselta.

Ornette Coleman Trio: At The Golden Circle, Vol. 2 (1965)

Coleman totesi aikoinaan, että ”kun opin soittamaan väärin, pääsin jonkun suuremman jäljille”. Tällä Tukholmassa äänitetyllä live-levyllä hän toteutti oppiaan ensi kertaa myös viulun ja trumpetin avulla. Kuulin samaa kokoonpanoa ja materiaalia samana vuonna myös Helsingin Kulttuuritalolla. Muistan hämmennykseni ja innostukseni.

Ihmeellisiä ääniä, mutta samalla ihmeellisen loogista ja lempeää musiikkia.

The Beatles: Rubber Soul (1965)

”Rubber Soul” on tunnetusti popkauden viime hetkillä nopeasti joulumarkkinoille tehty albumi, joka kiteytti Lennonin ja McCartneyn taidot säveltää poplauluja. Samalla heidän yhtyeensä loi ensi kertaa rockkaudelle ominaisen yhtenäisen albumisoinnin. Ei ehkä ollut sattumaa, että albumilta ei poimittu ainuttakaan singleä.

Usein luovin musiikki syntyy kahden kulttuurin risteyksessä. Levyn kansikuva toteuttaa tuon hedelmällisen taitekohdan täydellisesti.

Beach Boys: Pet Sounds (1966)

Kun Beach Boysien Brian Wilson kuuli ”Rubber Soulin”, hän vetäytyi huvilalleen meren rannalla, haastaen sekä itsensä että Beatlesit.

Tuloksena puoli vuotta myöhemmin klassikko, jonka aloitus viittasi sekä vanhaan Beach Boys-sointiin että tulevaisuuteen (”Wouldn’t it be nice if we could wake up / in the morning when the day is new?”) ja loppu sekä uuteen sointiin että menneisyyteen (”How could you lose that happy glow? / Oh, Caroline no.”)

Albumin päättävästä ”no”-sanasta huolimatta tuskin kukaan koskaan on antanut itse otettuun haasteeseen noin vakuuttavaa musiikillista vastausta.

Mothers Of Invention: Freak Out! (1966)

Osuvasti nimensä mukainen ensimmäinen ohjelmallinen taiderock-albumi. Nuorelle avantgarde-jazzin (lue: nykyisen modernin) harrastajalle tämä oli kuin kutsu kaukaisiin sisäpiiribileisiin.

Velvet Underground & Nico (1966)

Newyorkilaiset taidepiirit määrittelivät musiikille uuden suunnan. Myös minulle helsinkiläispojalle, lähes tuoreeltaan. Ei tätä levykaupasta löytynyt, lainasin luokkatoverini serkulta Hakaniemestä, koska hän oli yksi niistä noin kolmesta suomalaisesta, joka oli ymmärtänyt levyn jostain hankkia.

Albumiin liitetty kuuluisa myytti on, että sitä ei myyty alkujaan montaakaan kappaletta, mutta jokainen sen ostanut perusti bändin. Levyn minulle lainannut viisas mies ei perustanut bändiä, mutta kylläkin samoihin aikoihin levy-yhtiön.

Bob Dylan: Blonde On Blonde (1966)

Luokkakaverini oli kannellut koulussa jo Dylanin ”Freewheelin’” -albumia ja väittänyt, että tästä kaverista tulee vielä jotakin. Vastaukseksi kohautin olkapäitäni. Kolmisen vuotta myöhemmin kuuntelimme kahden muun koulukaverin kanssa ”Blonde On Blondea”. Nyt uskoin.

Dionne Warwick: Golden Greats Vol. 1 (1967)

Esiteini-iän sankareitani oli Frank Sinatra, mutta välimme viilenivät sitä mukaa kun jazz kehittyi ja radikalisoitui. Warwickin ja Burt Bacharachin kautta laimeaksi korvissani kääntynyt viihdemusiikki sai nyt uusia merkityksiä.

Kokemusta siivitti Atte Blomin ja Otto Donnerin uraauurtava analyysi Burt Bacharachista Rytmi-lehden numeroissa 1 & 2 /1967. ”Olemme käyttäneet käsitettä kolme suurta B:tä, Beatles, Beach Boys ja Burt Bacharach”.

The Who: Who Sell Out (1967)

Pete Townshend teki tällä levyllä saman popmusiikille, minkä Andy Warhol kuvataiteelle. No, melkein. Lähtökohta saattoi olla entiselle taideopiskelijalle teoreettinenkin, mutta lopputulos kaikkea muuta. Mainokset, radio-jinglet ja kaikenlainen ”kevyt” yhdistyy luontevasti musiikilliseen kokeiluun.

Kaikista ajan kunnianhimoisista teema-albumeista ehkä paras ja aivan varmasti hauskin ja lennokkain.

Jimi Hendrix: Axis: Bold As Love (1967)

Ensikosketus kitaristeista suurimpaan. Kuuntelin lattialla maaten kotimme vastahankitut stereokaiuttimet kuulokkeina ja ihmettelin, mistä on kysymys.

Vastaus oli lopulta helppo: John Coltrane vapautti saksofonin, Jimi Hendrix sähkökitaran.

 Aretha Franklin: Lady Soul (1968)

Kyllä, matka kirkosta tanssilattialle on lyhyt. Jos Aretha Franklinin ilmaisuvoima ei säväytä tai ”Since You’ve Been Gonen” svengi ei saa sinua liikkumaan tai ”Ain’t No Wayn” kuulas gospel ei saa sinua herkistymään, niin klassinen musta soul ei taida todellakaan olla sinun juttusi.

Big Brother & The Holding Company: Cheap Thrills (1968)

Rock sai naisäänensä ja siksi se ei voinut olla ensisijaisesti kaunis.

Janis Joplin oli vimmassaan, tahdossaan, ilmaisuvoimassaan ja epätäydellisyydessään ainutkertainen. Tuo voi kuulostaa kliseeltä, mutta tuolloin, vuosien 1967-1970 välillä Joplin oli täysin keskeinen artisti keskellä poikien omaa klubia. Niin kuin naiskriitikoista ensimmäisiä, Ellen Willis aikoinaan muistutti, ennen Joplinia vastakulttuuri oli tarjonnut naisille korkeintaan mahdollisuutta seksuaaliseen vapautumiseen, mutta Joplin otti ensimmäisenä pitkän askeleen pitkällä matkalla musiikilliseen vapauteen.

Kun vihdoin näin Joplinin Monterey Pop -elokuvassa (Suomen elokuva-arkisto, Bio Boston 7.2.1970), suurin odotukseni kohdistui häneen.

Vieläkin muistan sen jännityksen. Ja sen tyytyväisyyden tunteen näytöksen jälkeen.

”I’m gonna show you, baby, that a woman can be tough / Hey! Have another little piece of my heart now!”

King Crimson: In The Court Of The Crimson King (1969)

”Progekauteni” oli kohdallani lyhyt (4-5 vuotta) ja kapea (Crimson, Yes ja pari muuta). Kuuntelin levyn uudestaan tätä listaa silmällä pitäen vuosikymmenien jälkeen. Mukaan tuli, vähintäänkin jo Ian McDonaldin mellotron-soinnin ja Greg Laken upean äänen vuoksi.

Ja jos tämä on progehistorian suurin albumi, niin olihan levyä uudelleen kuunnellessa mukava vihdoin huomata, että sen ensimmäisen kahden minuutin aikana luotiin samalla alku eräälle toiselle, vielä isommalle genrelle, metallille.

Fairport Convention: Liege & Lief (1969)

Fairport Convention suhde folkiin oli vähän kuin The Band-yhtyeen rock & rolliin. Molemmat loivat oman sointinsa ja menneisyyttä katsottiin nykyisyyden läpi, ei jonakin, johon pitäisi palata autenttisuuden nimissä. Mutta päinvastoin kuin The Bandin kohdalla, Fairport Convention oli soittanut tällä kokoonpanolla vasta muutaman kuukauden. Levyltä sitä oli mahdotonta huomata.

Sandy Dennyn ääni oli tietysti ratkaiseva. Ääni, joka raivonkin hetkinä (”Tam Lin”) kuulosti kontrolloidulta ja joka oli ylittämätön yhdistelmä luonnollisuutta ja selittämättömyyttä.

MC 5: Kick Out The Jams (1969)

Se tunne että rock & roll voi johtaa ainakin johonkin kumoukseen! Ainakin 36 minuuttia ja 17 sekuntia kestävään.

Dusty Springfield: Dusty In Memhis (1969)

”Dusty Springfield’s singing on this album is among the very best ever put on record by anyone”.

Noin kirjoittaa Elvis Costello albumin uusintapainoksella ja perustelee näkemystään monilla kauniilla lauseilla jättäen kuitenkin kysymyksen, miten tuollaista ääntä ja laulua pystyy edes sanoilla kuvaamaan?

Ehkä tähän albumiin sopii täydellisesti nuo tunnetut sanat ”music beyond words”.

Sly & Family Stone: Greatest Hits (1970)

Loistava 12 biisin kuntokoulu ruumiille, sydämelle ja yleiselle mielenterveydelle. Biisien otsikot puhuvat jo puolestaan: ”I Want To Take You Higher”, ”Everybody Is A Star”, ”Stand!”, ”Life”, ”Fun”, ”You Can Make It If You Try”, ”Dance To The Music”, ”Everyday People”, ”Hot Fun In The Summertime”, ”M’Lady”, Sing A Simple Song”, ”Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin)”.

Kestot ja tempot vaihtelevat, intensiteetti ei.

 

Grateful Dead: American Beauty (1970)

Nimensä täydellisesti toteuttava albumi.

 

Seuraavassa osassa 20 albumia vuosilta 1970-1980.

Related Posts