MENU

• 28.12.2016 • Arvostelut, BlogiKommentoi593

55 albumia, 55 vuotta, osa 2

Elämäni levyjä, osa 2. Blogin ensimmäinen osa ja perusteluja levyvalinnoilleni luettavissa täältä.

 

John Lennon / Plastic Ono Band (1970)

Olosuhteet huomion ottaen tämän radikaalimpaa soololevyä on vaikea löytää. ”Jeesustakin kuuluisamman” yhtyeen jäsenen terapia-ohjelma muuntuu riisutun tinkimättömäksi, mutta samalla armollisen kauniiksi musiikiksi.

Rod Stewart: Gasoline Alley (1970)

Tuleva miljonäärijulkkis ja raikulipoika antoi uuden sisällön käsitteelle uskottava tulkinta.

Valerie Simpson: Exposed (1971)

Kerrankin väite ”aivan liian vähälle huomiolle jäänyt albumi” pitää paikkansa.

Samana vuonna kun Marvin Gayen ”What’s Going On” teki mustan musiikin historiaa ja täytti samalla valkoisen rockmaailman unelman yhtenäisestä albumikokonaisuudesta, samana vuonna samalle yhtiölle (Motown) levytti ensi-albuminsa Valerie Simpson toimien laulajana, säveltäjänä ja tuottajana täyttäen samalla unelman mustan naistaiteilijan riippumattomuudesta.

Sen loistelias aloituskappale on sopivasti nimeltään ”I Don’t Need No Help”.

Carole King: Tapestry (1971)

Laulutekniikaltaan ehkä vain keskinkertainen säveltäjä teki kaikessa hiljaisuudessa albumin, joka kuin ohimennen loi uuden genren ja markkinointikohteen, aikuisille suunnatun rockin. Jos albumin kaikki 12 sävellystä tuntuivat poikkeuksellisen täysipainoisilta, niin ehkä se ei ollut ihme kun tekijällä oli takanaan jo vuosikausia kestänyt huippuammattilaisten biisileiri osoitteessa 1619 Broadway, New York.

Levyn kansikuva on kuin kertomus sen sisällöstä. ”Tapestry” on albumi, jota on helppo lähestyä ja johon on helppo ikuisesti rakastua.

carole-king-tapestry

Various Artists: Nuggets (1972)

27 rohkeaa amerikkalaista startup-yhtyettä vuosilta 1965-1968. Aika harva näistä pääsi alkua pitemmälle eikä yksikään kasvanut suureksi, mutta into ja yritys on häkellyttävää ja vaikutus tuntuu vieläkin.

Democracy in action.

Blue Öyster Cult: Blue Öyster Cult (1972)

Tiukan kylmät kitarasoundit ovat harvoin kuulostaneet näin lämpimiltä, pitkälle viety konsepti harvoin näin huolettomalta. Kriitikko Robert Christgau kuvasi levyn musiikkia tuoreeltaan sanoilla ”teknokraattista psykedeliaa”. Mitä tahansa hän tarkoittikin, niin jotain se ehkä kertoo siitä soinnista ja outoudesta, mitä tämä yhtye tuolloin edusti.

Ja sitten oli vielä tuo logo.

blue-oyster-cult

Bruce Springsteen: The Wild, The Innocent and The E Street Shuffle (1973)

Olin West Side Story-elokuvan ensi-illassa Helsingin vanhassa Kino Palatsissa joulukuussa 1961. Kävelin teatterista yksin kotiin koko seitsemän kilometrin matkan lähiöön, unelmoiden suurkaupungista. Kun kuulin tämän levyn ensi kerran, en ollut enää nuori poika, mutta unelma sai jatko-osan. Realistisemman, mutta vain hiukan.

”Those romantic young boys / All they ever want to do is fight.” -Incident on 57th Street

 National Lampoon: Lemmings (1973)

 ”Lemmings” edelsi ”Spinal Tapia” kymmenellä vuodella ja naurattaa edelleen. Ilman visuaalisuuttakin (kyseessä on teatteritaltiointi New Yorkin Village Gate –klubilta).

Woodstockin ja ensimmäisen rocksukupolven unelmat murenevat muutamassa sekunnissa: ”There isn’t just ENOUGH FOOD, so remember, the man next to you is your dinner!” …”Did You know that PURE ROCK SOUND CAN KILL?! Isn’t that FAR OUT?”

Sisältää John Belushin tunnetun Joe Cocker -imitaation lisäksi monia muita osuvia iskuja: Crosby&Stills&Nash, Dylan, James Taylor…

Kovin on tietysti All Star Dead Bandin (Janis Joplin, Jim Morrison, Jimi Hendrix, Brian Jones, Duane Allman, Paul McCartney) esitys: 13 sekuntia hiljaisuutta.

Tuossakin ajassa joku yleisöstä ehtii jo huutaa: More!

New York Dolls: New York Dolls (1973)

Kansi lupasi paljon, levy lunasti odotukset. Yhtyeen toinen albumi saattoi olla täysipainoisempi ja paremmin tuotettu, mutta siitä ei kai tämän yhtyeen kohdalla ollut kysymys ja ensikosketushan on aina suloisin.

Törmäsimme Michael Monroen kanssa Hanoi Rocksin synnyn aikoihin ja innokas kysymys kuului: ”tiedät sä New York Dollsin? Se on kova!” Nyökkäsin hymyillen. Ikä- ja habituseromme hupenivat ainakin hetkeksi.

Dolls on tunnetusti usean sukupolven bändi.

new-york-dolls

Big Star: Radio City (1974)

Yhtye, joka näin jälkikäteen ajateltuna synnytti uuden genren: marginaaliin syntyneen popmusiikin. Se ei todellakaan ollut tarkotus. Albumin tunnetuin ja tarttuvin biisi ”September Gurls” olisi toki suotuisissa olosuhteissa voinut nousta Top 100-listalla sijalle 98.

Jackson Browne: Late For The Sky (1974)

Kalifornialainen romantikko rakkauden, ihmissuhteiden, itsensä löytämisen, toivon, elämän rajallisuuden, kuoleman ja muiden isojen kysymysten ja ikuisten mysteerien äärellä.

”For a Dancer” kiteyttää levyn kauneimmin:

Perhaps a better world is drawing near /and just as easily / it could all disappear /…/Into a dancer you have grown /from a seed somebody else has thrown / go on ahead and throw some seeds of your own”.

Patti Smith: Horses (1975)

Taiderock sai naisäänensä artistilta, jonka musiikilliset esikuvat olivat pääsääntöisesti miehiä. Smithin vaikutus roolimallina ja musiikillisena uudistajana alkoi tästä levystä ja jatkuu tietysti vahvana edelleen, sukupuoleen katsomatta.

Mahdotonta unohtaa levyn aloitusta:

 ”Jesus died for somebody’s sins but not mine /…/ my sins my own / they belong to me, me /…/ And her name is, and her name is, and her name is, and her name is G-L-O-R-I-A”.

patti-smith-horses

Richard & Linda Thompson: Pour Down Like Silver (1975)

Linda Thompsonin lämmin ja puhdas ääni, Richard Thompsonin karhea ääni  ja kulmikas kitaransoitto muodostavat ainutlaatuisen musiikillisen jännitteen. Tämä on heidän levyistään minulle läheisin. Tummasävyinen suuri albumi, jonka päätösraita on rakkauslauluista kauneimpia: ”Dimming of the Day”.

Sen kuuntelua jatkan yleensä hiljaisuudella.

The Ramones: The Ramones (1976)

”Rock & roll, sinulla on vielä toivoa”. Noilla pateettisilla sanoilla päätin tämän levyn arvion Soundi-lehden numerossa 9/1976. En osaa hävetä vieläkään.

Elvis Presley: The Sun Sessions (albumi julkaistu 1976, levytykset 1954/1955)

Memphisläinen trukkikuski ja musadiggari, 19 v., määritteli musiikin uuden suunnan yhdessä tuottaja Sam Phillipsin (31v.) ja kahden muusikon Scotty Mooren (22v.) ja Bill Blackin (27v.) kanssa.

Nämä sessiot käyvät edelleen oppituntina määrätietoisuuden, sattuman, leikittelyn, kokeilun, harjoittelun ja kaupallisen ajattelun hedelmällisestä yhteistyöstä.

Niin kuin Elvis -historioitsija Peter Guralnick aikoinaan totesi albumin ensimmäisestä raidasta ja Elviksen ensi-singlestä: ”It sounds easy, unforced, joyous, spontaneus. It sounds as if the singer has been broken free for the first time in his life”.

Tämä levy ei ole mukana listalla vain siksi, että historiallisista syistä sen ”pitää olla”. Ei sinne päinkään.

Sex Pistols: Never Mind The Bollocks, Here’s the Sex Pistols (1977)

Bändin raivo oli sitä luokkaa, että sitä riitti jopa koko albumin pituudelle.

Brian Eno: Ambient 1: Music For Airports (1978)

Taustamusiikki sai korvissani uuden merkityksen. En varmasti ollut ainoa tämän levyn tuolloin kuulleista. Enon kohdalla nytkään ei ollut kyse vain musiikista vaan myös musiikin ajatuksesta.

Ja ajoituksesta. Punkin rinnalla (ks. ilmestymisvuosi) Enon hiljainen, kuulas ja viipyilevä musiikki alkoi sekin kuulostaa jo vahvalta kannanotolta.

brian-eno-music-for-airports

Michael Jackson: Off The Wall (1979)

Musta musiikki siirsi tämän levyn myötä itsensä lopullisesti popmaailmaan. 21-vuotias Michael oli tosin elänyt tuossa maailmassa jo puolet elämästään. Nyt kuitenkin itse ohjaimissa, 25 vuotta itseään vanhemman mustan tuottajansa kanssa.

And it makes me feel ah / it makes me feel like…ooh! /…/ Don’t stop ´til you get enough!”

Teinitähdestä oli tullut täysi-ikäinen nuori mies, jolla oli enkelin ääni ja James Brownin jalat. Kohta koko maailma tanssi mukana.

Prince: Dirty Mind (1980)

Täysin nimensä ja kansikuvansa mukainen albumi. Sen jälkeen kun olit levyn kuunnellut. Täytyy muistaa, että elettiin vuotta 1980. Mustassa musiikissa oli taatusti laulettu seksistä ennenkin, mutta harvoin näin suoraan.

Jos James Brown oli ennen kaikkea hot, niin, anteeksi hra Brown, Prince oli sen lisäksi vielä cool.

prince-dirty-mind

Young Marble Giants: Colossal Youth (1980)

Minimalismi taiderockissa, englantilainen versio. Kun yhtyeen naisjäsen Alison Statton valittiin New Musical Expressin lukijoiden toimesta vuoden kahdeksanneksi parhaaksi laulajaksi, yhtyeen perustaja Stuart Moxham huomautti: ”But Alison is not a singer! She’s someone who sings”.

Tuo ero saattoi olla juuri se, mikä teki tästä albumista pienen klassikon. Tämä on niin sisäänpäin kääntynyttä musiikkia, että suuresta klassikosta puhuminen voisi jo tehdä levylle vääryyttä.

 

Lisää elämäni levyjäni osassa 3.

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *