Kuinka monta vuotta on siitä kuin Rihanna nousi maailmanmaineeseen? Seitsemän (”Umbrella”)
Kuinka monta supertähteä tarvittiin levyttämään hänen uusin singlensä? Kolme.
Koska se ilmestyi? Ladattavaksi 12 päivää sitten. Videona eilen.
Kuinka monta sekuntia ”FourFiveSeconds” kestää? 192.
Onko se hyvä? On. Joka sekunniltaan.
Hyvä popmusiikki elää hetkestä. Sen kohdalla ei tarvita harkinta-aikaa: onkohan tämä hyvä, kestääköhän tämä aikaa? Sen pinnan alla ei tarvitse olla merkityksiä, jotka ehkä avautuvat ajan kanssa.
Minulta meni noin puoli minuuttia siihen kun halusin kuunnella tämän biisin loppuun ja runsaat kolme minuuttia siihen kun halusin kuulla tämän uudestaan.
Hienona hetkellisenä kokemuksena tämän biisin kuulemista voi verrata vaikka siihen kun kuulin, ja tämä esimerkkivalinta ei ole sattumaa, Beatlesien ”Hey Juden” ensi kertaa tuoreeltaan radiosta. Tuolla kokemuksellani on nyt historiallinen ja nostalginen lisäarvonsa, mutta perustunne on kuitenkin sama: ilmassa on jotain selittämätöntä uuden kokemisen magiaa. (Tuon kokemuksen toistoon saattoi kuitenkin 60-luvulla mennä viikko tai pari, joten ero nykyhetkeen on ratkaiseva: nyt painan taas tuota kolmiokuviota.)
”FourFiveSeconds” on heti käynnistyvä, rento, kevyt, melodinen, eteenpäin liikkuva, intensiivinen ja pelkistetty kolmeminuuttinen, jonka keskiössä on Rihannan ääni. Ja tuo ääni loistaa tällä levyllä.
Biisin nauttimiseen ei tarvita Rihanna-fanitusta tai -tuntemusta. Toki biisin tehoja lisää jos tuntee tai kokee Rihannan artistina, jonka levyt ja videot ovat pääosin suuren supertähden suuria tuotantoja. ”FourFiveSeconds” on sitä vain esittäjiltään, muuten tämä on luomutuotantoa.
Jos Rihannan musiikki on sinusta vähän niin kuin kävisi karkkiautomaatilla ”kunnon musan” sijasta, niin aina voidaan vaihtaa näkökulmaa. ”FourfiveSeconds” on helposti kuultavissa 2000-luvun pop-gospelina. Siinä on gospelin vahvat tunnusmerkit: lähes kaikki tunnetilat ja äänialueet läpi käyvä Rihannan lauluosuus, solistiset vuorottelut, harmonialauluosuudet, yksinkertainen kitara-urkutausta ja melodia, josta otetaan kaikki irti. Jopa laulun tekstikin voidaan osin kuulla hauraan ihmisen katumustarinana (”I’m just trying make it back by Monday morning / I swear I wish somebody would tell me / Ooh that’s all I want /../ ”I go to jail tonight, promise you’ll pay my bail / See they want to buy my pride, but that’s just ain’t for sale / See all of my kindness, is taken for weakness”).
Kun kuulin tämän toisen kerran, niin kertosäkeen toistuessa molempien käsien peukalo ja keskisormi nousivat vastakkain ja alkoi kuulua spontaania napsutusta. Totta joka tahti: Rihanna vei valkoisen miehen odottamattomaan paikkaan, kirkon penkille todistamaan popmusiikin hyvyyttä. (Mustavalkoharmaa pelkistetty videokin voidaan haluttaessa nähdä viittaavan aikaan, jolloin gospel oli osa popmusiikkia, 1940- ja 50-luvuilla).
”FourFiveSeconds” ei kuitenkaan tarvitse oikeutusta mahdollisista yhteyksistään mustan musiikin suureen jatkumoon, vaan toivoittavasti se toimii useimmille kuulijoilleen niinkuin pitääkin, tässä ja nyt. Voihan olla että sen minkä minä kuulen uutena ja pelkistettynä gospelina, voi Rihanna-faneille kuulua täysin oikeutetusti, outoutena tai tylsyytenä.
Hyvänä sivujuonteena voidaan pitää kuitenkin jo sitä, että maailman kuuluisin aateloitu basisti soittaa akustista kitaraa kahden 2000-luvun supertähden taustalla.
Popmaailmassa tämä biisi voidaan nähdä uuden tyylin tai trendin avauksena. Rockmaailmassa tätä kutsuttaisiin uudistumiseksi ja ”kappaleeksi, joka lupaa hyvää tulevalta albumilta”. Konsultit alkaisivat puhua jo innovaatiosta.
Minä sanon vain, että onpas innostava kolmeminuuttinen biisi tälle päivälle. Onko tästä suureksi ja ansaituksi pophitiksi, on juuri nyt toissijaista.
”We know, we know, we belong to ya / We know you built your life around us / Would we change, we had to change some”.
Koska viimeksi kuulitte artistin laulavan meistä?
2000-luvun populaarimusiikin keskeisiä muutoksia on artistin ja yleisön entistä läheisempi suhde. Myytti omaehtoisesta, yleisöstään ja sen toiveista vähät välittävästä artistista toki elää, mutta tuon asenteen elintila on entistä kapeampi. Artistin ei tarvitse rakastaa yleisöään, mutta välinpitämättömyyteen harvalla on enää varaa.
En hetkeäkään epäile, etteikö se hetki, jolloin yleisö jatkaa säestyksetöntä yhteislauluaan artistien toimiessa pelkkinä kuuntelijoina, olisi kokemuksista kaikkein suurimpia. Sekä artisteille että yleisölle.
Yleisölle omistettuja lauluja ei kuitenkaan kuule joka päivä. Siksi Decemberists -yhtyeen uuden albumin avausraidan nimi kiinnitti huomiota, ”The Singer Adresses His Audience”. Yllä on laulun ensimmäinen säkeistö ja näin se jatkuu:
Mistä on kysymys? Kyllä, fanien ja yhtyeen liitosta, jossa molemmat ovat saavana osapuolena. Mutta onko tuo laulun otsikko viisastelua ja mitä tarkoittavat toiveet muuttumattomuudesta, ja muutoksesta? Vaativatko fanit vain muuttamattomuutta? Haluaako yhtye muuttua ja jos niin vähän, paljon vai totaalisesti? Asioita, joita jokainen artisti joutuu jossakin vaiheessa miettimään, myönsi sen tai ei. Samalla asioita, jotka varmasti jakavat faneja. En usko, että kenenkään vähänkään laajempaa suosiota saaneen artistin fanit ovat homogeeninen joukko, jonka toiveet voisi niputtaa tuosta vaan yhteen.
Tämän oregonilaisyhtyeen vaikutteet tulevat pääosin Britannian folk-tradition suunnalta, joten ehkä tuota kautta nousee esiin yhteisöllisyyden teema. Me laulamme teille, teidän kanssanne ja nyt myös teistä.
Ehkä tämä on vastaus ja jatko yhtyeen edelliselle albumille, livelevyksi sopivasti nimetylle ”We All Raise Our Voices To The Air” (2012) ja sen päätöslaululle ”I Was Meant For The Stage” (joka ilmeisesti on ollut yhtyeen konserttien vakituinen päätöslaulu).
”I was meant for the crowd / I was meant for the shouting / I was meant to raise these hands /../The heavens at my birth / intended me for stardom / Rays of light shone down on me / And all my sins were pardoned / I was meant for applause / I was meant for derision / Nothing short of fate itself / Has affected my decision, oh, oh”.
Itsekehua, ironiaa, vilpittömyyttä, rohkeutta? Ainakin suhteellisen harvinaisia riimejä. Olisi tietysti hienoa, jos nuo riimit saisivat lisää voimaa tai merkityksiä kokonaisuuden kautta, mutta molemmat kappaleet kuulostavat pitkitettyine loppuineen jotenkin keskentekoisilta, epävarmoilta. Ikään kuin bändiltä ja sen laulajalta Colin Meloylta loppuisi usko asiaansa.
Mutta toisaalta, en kuulu yhtyeen varsinaisiin faneihin. Luultavasti he kuulevat jotakin sellaista, mitä minä en kuule.
Crazy, crazy nights?
Käsittääkseni yksi harvoista samanaiheisista lauluista on Kiss-yhtyeen ”Crazy Crazy Nights” (1987).
”People try to take my soul away / but I don’t hear the rap that they all say / They try to tell us we don’t belong / that’s alright, we’re millions strong / This is my music, it makes me proud / these are my people and this is my crowd / these are crzy, grazy, grazy nights / these are crazy, crazy, crazy nights”.
Ei ehkä ole yllätys, että nuo sanat ovat heavybändin. Siellä missä ulkopuolinen arvostus on vähäisintä, siellä sisäinen yhteys on usein läheisintä.
(Tuosta biisistä oli jäänyt mieleeni vain sen kertosäe kunnes tuntematon norjalaisyhtye Susanna & The Magical Orchestra teki tuosta versionsa ja samalla koko biisi muuttui korvissani kuin hiljaiseksi tutkielmaksi tähteydestä ja faniudesta. Susanna and the Magical Orchestra – Crazy, Crazy Nights)
Kaunein ja vilpittömin kunnianosoitus yleisölle saatettiin laulaa kuitenkin jo v. 1977. Jackson Brownen ”Running On Empty”-albumi päättyy kahden kappaleen live-kokonaisuuteen ”The Load-Out” /”Stay”.
”The Load-Out” alkaa harvinaisella kunnianosoitukselle roudareille (”Back it up and tear it down / They’re the first to come and last to leave), jatkuu ei niin harvinaisella tien päällä elon kuvaamisella (”We got to drive all night and do a show in Chicago / or Detroit, I don’t know / We do so many shows in a row”) ja päättyy harvinaisempaan lauluun yleisöstä ja sen merkityksestä.
”People you’ve got the power over what we do / You can sit there and wait / Or you can pull us through / Come along, sing the song / You know you can’t go wrong / ’Cause when that morning sun comes beating down / you’re going to wake up in your town / But we’ll be scheluded to appear / A thousand miles from here”.
Tuon jälkeen Browne jatkaa suoraan vanhalla 50-luvun Maurice Williams & The Zodiacsin ”Stay”-hitillä, joka samalla muuntuu rakkauslaulusta lauluksi yleisölle.
”People stay / Just a little longer / We want to play / Just a bit longer /…/ Please, please, please / Say you will, say you will”.
Kuulin tuon Browne-levyn tuoreeltaan kymmeniä kertoja. Silloin sen sanoma tuntui poikkeukselliselta, kauniilta, mutta ehkä myös hieman naivilta. Browne oli sentään omaehtoisen taiteilijaperinteen jatkaja ja tuohon rooliin yleisön edessä ”nöyrtyminen” ei ainakaan täysin istunut.
Nyt jälleen kuultuna noiden kahden laulun naivius on hävinnyt, mutta kauneus ja poikkeuksellisuus säilyneet.
Kotimaisten lisäksi ulkomaisia suosikkilevyjäni viime vuodelta. Mukana Damon Albarn, Taylor Swift, The New Pornographers, Jessie J, Iggy Azalea, Tina Dico, Lily & Madeine, Meghan Trainor, Hurray For The Riff Raff, Parker Millsap, Real Estate.
Vuoden yllättäjä: Damon Albarn: Everyday Robots
Vuoden yllättäjä, minulle. En ole seurannut Albarnin uraa sitten Blur-yhtyeen aikojen; varmaankin siksi että 90-luvun brittipop ei vaikuttanut elämääni/kokemuksiini/makuuni samalla voimalla kuin sen teki brittipopin ensiaalto. (”luonnollinen” selitys: ikä- ja sukupolviero.) Ehkä siksi tutustuin tähän levyyn vasta FB -kavereiden suosittelemana. Hieno levy, jonka hämmentävä melodian ja melankolian yhdistelmä kantaa, kyllä, useampaan ja useampaan kuunteluun. Jossain vaiheessa tuli mieleen Brian Enon ”Before And After Science”-levyn (1977) kaunis ja kuulas kakkospuoli ja jossain vaiheessa tuli katsottua tämän albumin kansitietoja: Brian Eno mainitaan kahden kappaleen kohdalla, laulajana tai soittajana. Seuraavan Albarn-levyn kohdalla saatan olla jo viisaampi.
Vuoden pop-albumi: Taylor Swift: 1989
Rockin piirissä liikkuvillekaan Swiftin kuuntelu ei liene enää pitkään aikaan ollut pelkästään ”guilty pleasure” -nimikkeen alla tapahtuvaa hämärätoimintaa. Poptähti Taylor on saanut armon artistina. Ansaitusti. Itse en toki tiedä, pidänkö enemmän Taylorista pop- kuin country-pop-artistina. ”1989” toteuttaa joka tapauksessa sen, mistä monet rock-artistit voivat vain haaveilla: albumi muodostaa täysipainoisen kokonaisuuden. Pop-albumi, jolla on (bonus-kappaleet mukaan lukien) kuusitoista toimivaa raitaa on harvinaisuus. Albumin suosikkibiisini vaihtuvat joka kuuntelukerta. Se on elävän musiikin merkki.
Vuoden pop-albumi aikuisille: The New Pornographers: The Brill Builders
Tekijöiden mukaan albumi on omistettu New Yorkin Brill Buildingissa (1619 Broadway) aikoinaan sävelletylle pop-musiikille. ”Pretty much most of the songs that shaped our lives were written there”, kertoo yhtyeen Carl Newman. Levyn muoto ei palaudu 50- ja 60-luvuille, mutta henki kyllä. ”Does it have that strange, kind of uplifting feeling?”, vastaa Newman kysymykseen hyvästä Brill Building-henkisestä pop-laulusta. Juuri tuo henkii koko albumilta.
Poplevy aikuisille? Omalta osaltaan siihen vastaa jo albumin toisen kappaleen nimi: ”Champions of Red Wine”.
Vuoden pop-biisi: Jessie J (with Ariana Grande & Nicki Minaj): Bang Bang
Tämän voi joku kuulla levynä, jossa kiteytyy kaikki se ”paha mitä nykypopissa on”, mutta huomasin palaavani tähän ”turboahdettuun teollisuustuotteeseen” yhä uudestaan. Jos tämä olisi vaikka metallibiisi, joku voisi puhua kylmän tehokkuusajattelun sijasta ”osaamisen kiteytyksestä” ja kaupallisen laskelmoinnin sijasta ”tehokeinojen taitavasta käytöstä”. Genrejen arvostuksissa on edelleen eroja. (Toki yritin tämän biisin innoittamana kuunnella Jessien J:n koko albumia. Raskasta oli. Olisi pitänyt uskoa, että tällainen pop on tehty singleistä.)
Kun 11-vuotias tyttärentytär kävi isovanhemmilla ja tunnisti ”Bang Bangin” soivan, kysymys kuului: ”Pappa, miksi sä kuuntelet tätä?” Hetken hämmennyksen jälkeen sain sanottua: koska pidän tästä.
Vuoden r&b-biisi: Iggy Azalea: Black Widow
Kategoriani voidaan kyseenalaistaa, mutta tuskin biisiä. R&b, rap, pop, EDM yhdistyvät kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Biisin ”rakastan/vihaan” –teema saa täyden vastineen biisin moniosaisesta, vuoristoratamaisesta rakenteesta. Kolme ja puoli minuuttia omaperäisyyttä ja intensiteettiä.
Vuoden rakkauslaulu: Tina Dico: The Woman Downstairs
”I take all my clothes / for the woman dowstairs”. Oli kulunut runsaat puoli minuuttia kappaleen alusta kun nuo sanat laulettiin. Neljä minuuttia myöhemmin olin rakastunut tähän kappaleeseen. Kotimaassaan Tanskassa yhdeksän albumia julkaissut Tina Dico oli henkilökohtaisia vuoden löytöjä.
Vuoden kaunein levy: Lily & Madeleine: Fumes
Kuka rock & rollin pioneeriajan suurista nimistä on eniten vaikuttanut 2000-luvun musiikkiin? Ehdotan The Everly Brothersia. Jos Everlyn veljekset toivat rock & rolliin sitä edeltäneen ajan lauluharmoniat, niin samalla tavoin tämän vuosituhannen rock on löytänyt nuo harmoniat sitä mukaa kuin countryn ja folkin arvostus ja vaikutus on musiikissa lisääntynyt.
Sisarusduo Lily & Madeleine on tuon lauluharmoniatradition jatkaja. Juuri nyt kauniimpaa musiikkia minun on vaikeata kuvitella. Heidän toisen albuminsa sovitukset ja hiljaiset lauluharmoniat luovat eteen maiseman, joka tuntuu liikkuvan ja olevan paikallaan yhtä aikaa. Kuitenkaan musiikki ei kerro idyllisestä menneestä ajasta, vaan tästä päivästä, joka on täynnä epävarmuuksia, vastakkaisia tai rinnakkaisia maailmoja.
”Life, life is fleeting / let’s not wait on meaning / hold onto now / ’cause everything is changing soon / I don’t know how / I’m moving away from you” (”Hold Onto Now”); ”Keep my pace / gonna walk away / next stop somewhere between home sweet home / and a place unknown”(”Peppermint Candy”)
Albumin tarinat ovat myös synkempiä kuin miltä ne aluksi kuulostavat.
”The wolf is free / his eye’s are narrowing, it’s a scary thing / And some fears run deep” (”The Wolf Is Free”); ”The cold air stings and with it comes a warning / The Wind rips through the night and kills the morning” (”Blue Blades”).
Sisaruksista Lily on 17-vuotias ja Madeleine 19. Heidän tavoitteenaan ei ole maailmanvalloitus, vaan julkaista nyt alkuun, pysähdyttävien kotivideonauhoitusten jälkeen, kolme albumia kolmen vuoden aikana.
Duon marraskuussa julkaistua uusinta virallista videota ”Can’t Admit It” on katsottu vain runsaat 9000 kertaa. Nyt on sinun vuorosi. Jos pidät vaikkapa ”First Aid Kit”-sisarusten musiikista, olisi jopa outoa jos et pitäisi myös tästä.
Vuoden ep-levy: Meghan Trainor: Title
Ep on hieno tämän päivän formaatti. ”Title” sisältää neljä omaperäistä ja täysipanoista biisiä kun ”All About That Bass” –superhitti saa samanhenkistä seuraa. Jo mainittu ”Brill Building”-pop yhdistyy doo-wopin kanssa. Jos tämä olisi syntynyt startup-maailmassa, niin Meghan Trainoria pidettäisiin poptähden sijasta nuorena innovaattorina. Tuon superhitin ja tämän ep:n jälkeen näinä päivinä ilmestyvän Trainorin ensi-albumin menestys olisi jo reilunpuoleista bonusta.
Vuoden roots-levyt: Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes; Parker Millsap
Roots -musiikissa ikä on yleensä eduksi. Näiden levyjen tekijät ovat kuitenkin nuoria genren mittakaavassa. ”Hurray For The Riff Raff” keskeinen hahmo Alynda Lee Segarra kuulostaa ikäistään vanhemmalta (29) , Parker Millsap ikäiseltään (21).
”Small Town Heroes” on vangitseva levy. Segarran lauluista kuvastuu iän ylittävä rauhallisuus, hyväksyntä, tyyneys. Silloinkin kun tarinat ovat synkkiä. Ja ne ovat sitä usein (”St. Roch Blues”, The Body Electric”, The New SF Bay Blues, ”Small Town Heroes”). Albumin päättävä ”Forever Is Just A Day” liikkuu isojen maisemien ja asioiden äärellä.
”From the Crazy Mountains to New Mexico / the sunrise reaches the love I know / And on the western plains there’s a caravan / And we sing our songs in a roving band / Forever is just a day, it’s just a day / With You always”.
Tämä hiljainen kauneus artistilta, joka jo varhaisessa teini-iässä hengaili New Yorkin Lower East Siden punk-luolissa, hyppäsi 17-vuotiaana tavarajunien matkaan ja poseeraa tämän levyn sisäkannessa siihen malliin kun haluaisi näyttää Janis Joplinin pikkusiskolta.
Parker Millsapin musiikki sijaan tuntuu olevan menossa silloinkin kun se hiljenee. ”Kuin nuori Elvis”, kirjoitin jokin aika sitten. Pienestä Oklahoman kaupungista kotoisin oleva Parker laulaa nuoruuden innolla, uholla ja hehkulla ja näyttää luontaiselta tähdeltä ja laulaa tällaisia tarinoita:
”Down on his knees he’s a full grown man / and he had a vision / Of a fire it burned up all the land / You could call it superstition / Or you can run as fast as you can” (”Old Time Religion”); ”I’m stuck at the border / I ain’t on their checklist / They say we don’t like Okies down here / you’re a little too restless / Maybe Oklahoma’ s hotter than hell but / it’s better than Texas” (”Land Of The Red Man”)
Vuoden ??: Real Estate: Atlas
Kokeilin kysymysmerkkien sijaan tuohon sanoja rock, indie, kitararock –albumi, mutta kun laitan tämän levyn taas soimaan, niin sen genren miettiminen tuntuu koomiselta. Albumista (blogini ensimmäinen levyarvio) huokuu jotakin sellaista jota voitaisiin kutsua suruksi ja onneksi elämästä ja sen etenemisestä. Niin kuin levyllä lauletaan: ”I’m just trying to make some sense of this / before I lose another year” (The Bend”); ”And the only thing that really matters / Is the one I can’t seem to do / make sense of this dream” (Talking Backwards”).
Blogini vaihtuva, uusista biiseistä koostuva soittolista. Näitä olen tänä vuonna mielenkiinnolla kuunnellut, näistä pitänyt ja moneen ehkä jo pysyvästi kiintynyt.
