Kun Elvis Presley esiintyi ensi kertaa Ed Sullivan Showssa v. 1956, häntä katsoi kaikkien aikojen tv-yleisö siihen mennessä, 60 miljoonaa ihmistä, yli 80 % prosenttia kaikista amerikkalaisista katsojista. Tämän jutun päätähden Parker Millsapin ensimmäistä musiikkivideota ”Truck Stop Gospel” on katsottu toistaiseksi youtubesta 24 000 kertaa. Se on vähän. Liikuttavan vähän, varsinkin kun sen ilmestymisestä on kulunut jo nykyikuisuus, kaksi kuukautta. En totea tätä siksi, että tässä nyt on taas toteutumassa joku nykymusamaailman vääryys, vaan tuo nyt vaan on ikävä fakta: suurin osa lahjakkaistakin artisteista jää nykytarjonnan runsaudessa ilman huomiota.
Parker Millsapiin törmäsin, totta kai, sattumalta nettiä selatessa. Nyt 21-vuotiaan Parkerin omalla nimellä ilmestynyt ensialbumi ”Parker Millsap” ilmestyi jo helmikuussa. Käyntikorttina Parkerin maailmaan toimi kuitenkin tuo video, siltä istumalta. Se lupasi jotain paljon enemmän kuin tuo ”americana”, jonka alle Parker oli tuossa yhteydessä musiikillisesti sijoitettu.
Millsap voi pintapuolisesti edustaa ”americanaa”, mutta hän ylittää kevyesti kaiken sen akateemisuuden, perinteen siistin kunnioituksen ja ”hyvän maun”, joka liian usein hallitsee tuon epämääräisen genren alle niputettua musiikkia. Parkerin musiikki on toki nopeasti kuunneltuna hyvinkin perinteistä, aina ei tiedä missä omat uudet biisit alkavat ja joskus jo aikoja muiden kirjoittamat päättyvät. Parkerin kohdalla on kysymys ennen kaikkea tulkinnasta, se voimasta ja sitä kautta otetusta ja toteutuneesta vapaudesta. On kuunneltava ja katsottava huolella.
Miksi otsikko? Parkerin ääni ei ole Elviksen. Paremminkin sen käheys tuo mieleen vaikka nuoren Rod Stewartin. Ei myöskään ulkonäkö. Eikä aivan suoraan musiikkityylikään. Lähinnä nuorta Elvistä Parkerissa on voima, vimma, tietty nuoruuden uhon ja nöyryyden yhdistelmä. Ehkä kyse rock&rollin perinteisestä, jo paljon unohtuneesta ensimmäisestä suuresta ominaisuudesta: Nuoruuden Hehkusta. Siksi Parkerissa on tähtiainesta, nuoren Elviksen kaltaista.
Se on jo paljon, koska uutta Elvistä ei voi tulla. Eikä vain siksi että hän oli ylivertainen. Hänellä ja aikalaisillaan olivat myös numerot puolellaan.
Toki yhtäläisyyksiä löytyy lisää. Elviksen tavoin gospel kuuluu suoraan Parkerin äänestä, Elvistä enemmänkin. Ja balladiperinne. Millsapin itse kirjoittamat balladit luovat tilaan vimman sijaista outoa rauhaa ja tyyneyttä.
Parker on kotoisin muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupungista Oklahomassa. Hänen mukaansa peltomaisemiin kyllästyi nopeasti. Ei siellä ollut paljon muuta tekemistä kuin laulaa ja rämpyttää kitaraa. Tai kuunnella isän blueslevyjä. Tai käydä hartaasti kirkossa perheen kanssa.
Albumin ja videoiden pääosin kolmijäseninen bändi soi kuin iso orkesteri, jolla on oma taidokkaasti rakennettu sointinsa. Albumin muutamaan balladiraitaan lisätyt puhallinosuudet toimivat maagisesti. Parker osaa myös lopettaa kappaleensa ajoissa ja usein yllättävästi. Draaman tajua.
Alla on linkkejä Parkerin videotallenteisiin. Ensimmäinen on vanhan Grand Ole Opryn ensikeikalta muutaman kuukauden takaa. Kappale on sama kuin Millsapin hienon ensivideon, ”Truck Stop Gospel”. Live-version huimin kohta tulee heti minuutin jälkeen. Parker heittää peliin muutaman sekunnin Elvis-koukun kuin ohimennen muun osaamisensa ohella. Kolmas tallenne on versio Fred McDowellin tunnetusta biisistä ”You Gotta Move”. Katsokaa yleisöä. Sen hämmennys ja ilo jonkun uuden ja yllättävän edessä on käsin kosketeltavaa.
Viimeinen tallenne on parin vuoden takaa, tuolloin 19-vuotiaan muusikonalun ensimmäisistä sessioista. ”Homeless” on Millsapin oma sävellys ja sisältää, niin kuin monet muutkin hänen biisinsä, pienen ison tarinan nuoren ihmisen ajatuksista ja elämästä. ”Wish I had a house / filled up with my life”. Kannattaa katsoa tuon taltioinnin viimeiset sekunnit, musiikin jo päätyttyä. Parker katsoo puoliksi kameraan kuin todeten itselleen ja soittokavereilleen. Hyvin meni. Niin hyvin, että tämä voi olla jonkun isomman alku.
Löydän toki Parkerille vertailukohdan lähempääkin. Ei siihen mennyt kuin muutama hetki: ääni on kuin nuoren Tokelan.
Hyvät siskot ja veljet, olenko todistanut jo tarpeeksi?
