Vuoden parhaat listataan ”kauden päätteeksi”. Tyydyn paremmuutta vähempään. Nämä ovat niitä levyjä, joista olen erityisen paljon nauttinut, innostunut, kirjoittanutkin. Eivät ne tietysti tässä kaikki ole. Eikä näitäkään kaikkia ole mitattu perinteisillä ”kestääkö aikaa ja kuuntelua”-mittareilla. Populaarimusiikki elää hyvin silloin kun se mahdollistaa sekä hetken huuman että pitempiaikaiset suhteet. Kategoriat ovat yhtä subjektiivisia kuin levyvalintanikin. Toki listalla on niitä vuoden ”parhaitakin”.

Vuoden suomirock-albumi: Olavi Uusivirta: Ikuiset lapset

Listasin aikaisemmassa arviossani niitä suomirock-artisteja, jotka tulivat mieleen tätä levyä kuunnellessa. Sain listalle kymmenkunta nimeä. Sekä tribuutti että uuden avaus? Kyllä. Uusivirta siirtyi suomirockin jatkumoon kun taiteilija Uusivirrasta tuli täysivaltainen bändin  jäsen.

Vuoden suomirock-biisi: Tiisu: Suomalaisen suurin riesa on sisu

Yhtye, jonka ilmiselvä into musiikin tekemiseen on jo tuottanut tämän intohimoisen levyn ja videon. Suomipunkin jatkaja ilman sen, näkökulmasta riippuen, ankaraa tai sovinnaista muotokieltä.

Vuoden radiobiisi: Matti Johannes Koivu: Emme muistele maanantaita

Tämä soi kyllä radiossa, mutta ei ollut vuoden suuria radiohittejä. Radiobiisi tämä kuitenkin on soinnin, rakenteen ja tarinan kautta. Kappaleen aihe ei välttämättä ole uusi, mutta riimit ovat sanoittajan, joka osaa asiansa.

”Kuusi jätkää istuu saunassa / ja puhuu niin kuin joskus puhutaan / ensin puhuu rahat, sitten unelmat / kaikki lopulta kertovat suruistaan /../ Ei sillä ole nimeä / mihin kuljettaa iltapimeä / tähtikirkkaan taivaan alla / on elettävä huolella”.

Riimejä ei paperilla ole paljoa tuota enempää, mutta mielikuvissa sitä enemmän. Joku voisi todeta, että populismia. Minä sanon, että ymmärrystä laulutarinakerronnasta ja elämästä. Joku voisi todeta, että sitä tylsää keskitietä. Minä sanon, että täydellinen muoto siivittämään tuollaista tarinaa.

Vuoden retrobiisi: Jukka Nousiainen: Ilman sua en elää vois

Jos tämä hauska c-kasettikulttuurin tuote olisi kestonsa 1.37 sijaan normaalin pop/iskelmä-singlen mittainen, tässä olisi radiotestin paikka: jos tämä soisi Radio Suomessa tai Nostalgiassa, olisiko tämä uusi vai vanha kappale? Toimii ainakin kotikäytössä molempina.

Vuoden rakkauslaulu: Samuli Putro: Älkää unohtako toisianne

Rakkauslaulu ihmisyydelle. Jos olisin yhden päivän yritys/elämäntapa/minkä tahansa valmennuksen konsultti, laittaisin päivän aluksi tämä kappaleen soimaan ja ehdottaisin, että mitäs jos puhuttaisiin loppupäivä tästä laulusta. Konsulttipalkkion pyytäisin lähettämään kappaleen tekijälle.

Vuoden iso biisi: Pepe & Saimaa: Tällä kadulla

Kappaleen runsaudesta voisi poimia vaikka sävellyksen kiireettömästi soivan kitarariffin (Matti Mikkolan baritonikitara). Siihen tiivistyy kumman paljon kansainvälisen popmusiikin historiaa. Kun haikeus saa tällä tavalla sinfoniset mittasuhteet, eletään suomalaisen populaarimusiikin poikkeuksellisia hetkiä.  Koska levy edustaa myös suomalaisen taiderockin perintöä, niin ei ehkä ihme, että levyn kritiikki toimi ylistävän teatteri-arvion tavoin: kääntyi suosioksi. Suurta teatterimaista draamaahan tämä kuusiminuuttinen merkkiteos on.

Vuoden yllättäjä: FBB / Sibelius Academy Folk Big Band

Kun kansanmusiikki katsoo yhtä paljon eteen kuin taaksepäin ja jättää samalla suomalaisen vaatimattomuuden narikkaan, voi syntyä tällaista suurta musiikkia. Pepe & Saimaa ei ollut vuoden ainoa iso tuotanto. Yllätin itseni kuuntelemalla tätä levyä vuoden aikana uudestaan ja uudestaan.

Vuoden ”Vain elämää” -tulkinnat: Paula Vesala: Sua vasten aina painautuisin; Samuli Edelmann: Kuuleeko yö

Paula Koivuniemi oli tämän tuotantokauden ääni. Valitsen kuitenkin kaksi versiota Paulan tunnetuksi tekemistä lauluista. Vesala muuntaa vanhan Syksyn sävel-diskobiisin (1978) kauniiksi, hiljaiseksi kansanlauluksi. Edelmann tekee hieman saman Koivuniemen toiselle klassikolle (1987). Italo-iskelmä muuntuu genret ylittäväksi lauluksi, myös lauluksi musiikin voimasta.

”Kuuleeko yö, kuuleeko taivas, tähtivyö / on vielä toiveilla ja unelmilla työ / kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa / on uusi aamu /../ Sen vanhan laulun elämästä huolineen ja murheineen / todeksi teen”.

Nuo Tarleena Sammalkorven sanat soivat uuden laulun lailla. Kuten Koivuniemi itse ohjelmassa toteaa Edelmannin esityksen jälkeen: ensimmäistä kertaa koin, että tässä laulussa on myös toivo.

Vuoden instrumentaalilevy: Iiro Rantala String Trio: Anyone With A Heart

Otsikko sen kertoo: kaikkien pitäisi voida nauttia tämän levyn musiikista. Jazzlevy, joka ylittää genrensä rajat ja jonka kautta Iiron tunnettu taitavuus nousee näillä korvilla kuunneltuna uudelle tasolle. Melodista? Kyllä. Romanttista? Kyllä. Ylevää? Kyllä. Levy, joka toimii kauniina esimerkkinä siitä, että musiikin ”kepeys” ei ole ”syvyyden” vastakohta.

Vuoden suomenkielinen popbiisi: Haloo Helsinki: Kuussa tuulee

Yhtye julkaisi toistamiseen monen potentiaalisen hitin albumin. Valintani osuu albumin ehkä kaikkein perinteisimpään laulatus-biisiin: ”Tartu kädestä käteen / laula sielusta sieluun / kasta varpaat kylmään veteen / hyppää täysillä joutsenlauluun / sillä sinä ja minä, niin elävinä pystymme kuulemaan / jos kuussa alkaa tuulemaan”.  ”Joutsenlaulu” ja ”sinä ja minä” pitäisi kirjoittaa isoilla alkukirjaimilla, sillä niin paljon kappaleen henki on suomalaisen poprockin isoimpien biisien kaltainen. Ellin tapa laulaa sanoituksensa nousee jälleen yhtyeen viehätysvoiman ytimeen. Nuoren ihmisen ilmaisema ilo, riemu, mahtipontisuus ja samalla leikkisyys taitavat yhtyä kovin harvoin suomalaisessa musiikissa. Harvoin ainakaan noin kauniisti.

Vuoden englanninkielinen popbiisi: Isac Elliot: Baby I

Musiikki yhdistää. Tässä tapauksessa minua ja lastenlapsia. En ole  oikein koskaan ymmärtänyt miksi jälkikasvua pitäisi johdattaa ”paremman” musiikin pariin. Neil Youngin keskeisen 70-luvun tuotannon esittely Isac Elliot-faneille? Fiksua? Reilua? Paremminkin voisin tässä kiittää lastenlapsiani, he opettivat minut kuuntelemaan tätä pientä pophelmeä.

Kenellekään alan ihmiselle tuskin on yllätys, että laulun tekijä- ja tuotantotiimi on alun perin ruotsalainen (RedOne). Ja ei hätää vanhemmat  ja isovanhemmat: laulun sanat ovat täysin viattomat ja korrektit englantiakin ymmärtävälle kohderyhmälle.

Ei kukaan ole määrännyt, etteikö hyvä popmusiikki saisi olla kilttiä.

Vuoden genre-ylittäjä: Pietarin Spektaakkeli

Pietarin Spektaakkelissa sukupolvet kohtaavat. Samoin musiikkityylit: hip hop, reggae, blues, rock&surf-kitarointi ym. Albumin rohkein genrejen välinen  viritelmä  saattaa olla ”Puerto Rico (haaveissani)”, josta muotoutuu kantaaottavan rapin ja lempeän pophaaveilun kiehtova yhdistelmä. Duunarin tyly arki kohtaa kaukokaipuun. Aina ei tarvitse kuulostaa rankalta ollakseen sanojensa ja laulunsa mittainen. Osin kappaleen vahvan itseironian kautta tämä on oivaltava, hauska, uuttakin luova biisi. Ja albumi.

Pietarin Spektaakkeli – Puerto Rico (Haaveissani)

 

 

Related Posts

• 

  Vain elämää -konsertti ja historiallinen kitarasoolo

• 

  Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue

• 

  Antti Tuiskun Suomi