MENU

• 26.3.2016 • BlogiKommentoi1121

Single vai albumi, vinyyli vai suoratoisto. Formaattien vai kulttuurien sota?

Facebookissa jotkut hermostuivat tästä:

Suoratoisto on murtanut pakkopulla-albumien ylivallan pop-musiikissa…Kuluttajan näkökulmasta kehitys on ymmärrettävää. Vuosikymmenen ajan ihmiset pakotettiin ostamaan vinyylille, c-kasetille tai cd-levylle taltioituja albumeja, vaikka tosiasiassa he olisivat halunneet kuulla vain yhden hittikappaleen”.

Kirjoittaja oli Ilkka Mattila ja HS:n kolumnin otsikko Poptähdet eivät tarvitse albumeita.” Mattilan esimerkkinä toimi JVG, joka ilmoitti keskittyvänsä tästedes albumien sijaan yksittäisiin biiseihin sitä mukaa kun niitä syntyy. Mattilan näkemys voi olla kärjistys, mutta varmaankin oikeansuuntainen. Suurin osa kuluttajista on ostanut albumeja yhden tai korkeintaan muutaman hittibiisin takia. Valinta on ollut käytännöllinen (hinta-määrä suhde, saatavuus, käytön helppous).

Mielensä pahoittaneet näkivät asian toisin, kyse ei ole ollut pakottamisesta, vaan niin kuin vahvasti luulen, laadullisesta, esteettisestä valinnasta. Albumi koetaan kokonaisuutena, ei yhden hitin ympärille kyhättynä pikatuotteena, se on esine ja teos, ei vain tavaraa kaupan hyllyllä tai suoratoistopalvelujen miljoonahittien alle häviävä marginaaalituote.

Albumi-estetiikka syntyi 1960-luvun puolivälin jälkeen, hieman ennen kuin artistit yhtyeestä Led Zeppelin, tunnettuna esimerkkinä, halusivat kieltää levy-yhtiöiltään musiikkinsa julkaisun single-levyinä (onnistuen Englannissa, mutta ei USA:ssa). Näin yhtye pyrki erottautumaan kolmen minuutin singleihin kiinnittyneestä ja kaupalliseksi koetusta popista.

Ajatus albumista esteettisenä valintana on noin 50 vuoden ikäinen. Äänitetyn musiikin historia ulottuu noin 125 vuoden taakse. Albumi on kiinnittynyt erityisesti, klassisen musiikin lisäksi, rockin aikakauteen, ei koko tallennetun musiikin historiaan.

Gramofoni-kuume

Mutta tarvitsevatko uudet poptähdet albumeita? (JVG on julkaissut jo neljä albumia.)

Kun uusi nuori artisti julkaisee ensi-levynsä, mikä on perinteen vaikutus? Riittääkö tekijälleen varmasti tärkeän tapahtuman todisteeksi biisi-julkaisu perjantaina Spotifyssa? Vai kokeeko tekijä olevansa täysivaltainen artisti vasta ensi-albumin julkaisun jälkeen eli määrittääkö albumi edelleen vakavasti otettavaa tekijyyttä? Mieltävätkö uuden sukupolven artistit albumit edelleen kokonaisuuksiksi vai ovatko yksittäiset biisit keskiössä alusta alkaen?

Sekä julkinen että varsinkin alan sisäinen puhe tuntuu edelleen painottuvan albumeihin. Sinkun tai sinkkujen jälkeen tulee se varsinainen julkaisu, albumi.

Ensi-albuminsa äskettäin julkaissut pop-artisti Vilma Alina kertoo levystään näin:

Albumin kolme ensimmäistä kappaletta keskittyvät käsittelemään nuoruuden ihanaa naiviutta, hankaluutta ja riemua, sitä kun ei vielä tiedä miten tähän maailmaan asettuisi…”Hullut asuu Kallios” -kohdassa albumin angstinen piikki on saavutettu…”Juha 88” ja ”Läähätän” vievät tarinaa kohti uusia alkuja. Albumin viimeinen kappale ”Älä jahtaa lentokoneita” jää kaiken tapahtuneen jälkeen pohtimaan äidin neuvoja rakastumisen vaaroista”.

Tuskin jää epäselväksi, että hieman yli parikymppinen Vilma Alina on ajatellut ensi-albumiaan kokonaisuutena. Perinteinen käsitys sekä singlestä että albumista voi levy-yhtiön tiedotteessa ilmetä jo yhdestä lauseesta: (Ruger Hauerin) ”Sekasin”-sinkun b-puoli ”Typerykset jotka polttavat pilveä avoautossa” esittelee 24.3. ilmestyvän ”Mature”-albumikokonaisuuden toisen puolen”.

Riittääkö uuden sukupolven artisteille, että heidän musiikkinsa saa fyysisen muodon ensi kertaa vasta sitten kun heille ojennetaan, suoratoistokuuntelujen perusteella, kultalevy? Ovathan kulta- tai platinalevyt olleet kuitenkin tähän saakka menestyksen keskeisiä symboleja. Vai onko kultalevyrajan ylittyminen vain asia, jota jaetaan ja hypetetään somessa?

Uskon että näistä asioista puhutaan paljon artistien ja levy-yhtiöiden välisissä palavereissa. Luulenpa myös, että mahdollisesti levy-yhtiön seinällä hohtavat kulta- ja platinalevyt eivät jää artistien katseilta huomaamatta.

IMG_0642

Albumi jatkokertomuksena?

Yksittäiset single-raidat ja ep:t, sen lisäksi että ne edustavat paluuta 1950- ja 1960-luvun ääniteformaatteihin, lisäävät totta kai vaihtoehtoja, eivät vain kuuntelijoille vaan myös artisteille. Miksi kaikkien lahjakkuutta pitäisi mitata albumin kestoisessa muodossa, miksi yksi, kaksi, kolme tai neljä biisiä ei riitä? Miksi eri musiikkigenrejä pitäisi mitata samalla mitalla? Eihän lyhyt runo tai novellikaan ole automaattisesti alempaa taidetta kuin monisatasivuinen romaani. Miksi yhden hitin ihmeet ovat populaarimusiikin ranking-listan peränpitäjiä? Miksi kolme tai kolmekymmentä minuuttia olisivat musiikin ainoat oikeat kestot? Miten olisi kolmekymmentä sekuntia? Tai 15 sekunnin biisi? (lue aiheesta myös Jari Muikun kirjoitus tästä)

Tai miten olisi albumit, jotka valmistuvat vähitellen tai eivät ehkä koskaan? (Kanye Westin uusin ”The Life of Bablo” julkaistiin suoratoistona helmikuussa, mutta muuttanee edelleen muotoaan. Jos vertailun kohteeksi otetaan taidemaailma, niin tuon tyyppiset formaattikokeilut ovat musiikin puolella olleet vähäisiä.)

Sotaa vai rinnakkaiseloa? Yksilöllisyyttä vai sosiaalisuutta?

On luultavaa, että vanhan ja uuden maailman välinen kuilu lyhyellä tähtäimellä syvenee, enemmistö pysyy/siirtyy/palaa biisien kuuntelijoiksi (jota tietysti radion kuuntelu on ollut aina) ja vähemmistö pitää kiinni albumeista ja siihen liittyvistä arvoista, kokonaisuuksien arvostamisesta, keskittyneestä ja katkeamattomasta kuuntelusta sekä vinyylien ja hienosti paketoitujen erikoistuotteiden tuomasta esteettisestä mielihyvästä.

Kyse on formaattisodan sijaan ehkä paremminkin kulttuurien välisestä sodasta. Tai ainakin eroista.

Tätä eroa ei ainakaan voi olla korostamatta: uusien sukupolvien ja palvelujen musiikin luonne on sosiaalinen, musiikki on jatkuvan jakamisen tilassa (Viral Charts). Perinteinen albumikuuntelu vinyyleineen on yksilöllisen nautinnon aluetta. Vanhan koulun valistunut kuuntelija on tietäjä, arvioitsija ja entusiasti; ollut aina siitä lähtien kun taide eriytyi omaksi lajikseen. Musiikin jakaminen muiden kanssa on ensisijaisesti osa faniutta.

Ei ehkä ihme, että live-musiikki sosiaalisena tapahtumana on suositumpaa kuin koskaan aiemmin äänitetyn musiikin aikakaudella.

Spotify on sentään palvelu myös albumien kuunteluun, mutta miten on maailman suosituimman digitaalisen musiikinkuunteluvälineen kanssa eli koska viimeksi kuuntelit kokonaisen albumin YouTubesta?

Toinen tärkeä ero, joka ei ole yhtä itsestään selvä kuin kuuntelun yksilöllisyys/sosiaalisuus, koskee musiikin kulutusta tapahtumana. Kyseiset palvelut muuttavat tietysti musiikin kuuntelutottumuksia, mutta kyseisten palvelujen kautta meillä on nyt ensimmäistä kertaa tietoa ihmisten todellisesta äänitekuuntelusta. Yksioikoiset cd-levyjen myyntikäyrät muuttuvat tarkoiksi kulutus- ja jakamiskäyriksi tai käyttäjäprofiileiksi. (Tämä ei ole yllätys kun ottaa huomioon kuinka paljon meistä somen käyttäjinä/kuluttajina kerätään muutenkin tietoa.)

Aiemmin kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa siitä, miten ihmiset kuuntelevat fyysisiä levyjä, mitä raitoja, kuinka monta kertaa, alusta loppuun vai osina jne. Nyt tuota tietoa on saatavilla lähes reaaliaikaisena kuuntelukerroista tai laajempina analyyseina (Toki tälläkin tiedolla on ongelmansa, eri palveluilla on eri standardinsa siitä kuinka pitkä kuuntelu lasketaan kuuntelukerraksi jne.). Tiedosta on varmasti hyötyä levy-yhtiöille, mutta myös artisteille, faneille ja vaikkapa musiikin kulttuuriselle tutkimukselle (esim. Spotify insights, Spotify Fan Insights).

Suoratoistopalveluiden käyttäjien enemmistö on nuoria tai ainakin alle 40-vuotiaita. (Teoston v. 2015 tekemän tutkimuksen mukaan yli puolet alle 30-vuotiaista suomalaisista on käyttänyt Spotify-palvelua viimeisen 12 kk:n aikana, 30-39-vuotiaista 45%, yli 40-vuotiasta alle 30%.). Jos tuo jakauma olisi tasaisempi, sillä olisi vaikutuksensa koko alaan. Nythän jotkut ovat puhuneet (historian ikävästi unohtaen) nuorison ja popin ottaneen ylivallan ”kunnon” musiikista ja ”oikeista” artisteista. (Facebookissa levisi äskettäin viesti, jossa mustalla pohjalla lukee valkoinen teksti ”I HOPE THE NEXT BIG TREND IN MUSIC IS…TALENT.”)

Menestyksen uudet mittarit

Uusien kuuntelutapojen ja analyysivälineiden johdosta joudumme miettimään uusiksi käsitteet suosiosta, menestyksestä. Pitkän hännän sijasta digimaailma on realisoitunut megasuosion voittokuluksi ja siksi joudumme yhä useammin arvioimaan myös tuon kääntöpuolta: kuunteleeko meitä kukaan?

Polarisoituneen kuuntelun synnyttämistä ongelmista huolimatta tuntuu kiehtovalta ajatella, mitä jos BEATLEMANIAN aika siirrettäisiin tämän päivään? Millaisia kuuntelu/jakamis/fanitus-lukuja se saisi aikaan? (Pieni muistutus: kun yhtye esiintyi ensi kertaa USA:n televisiossa, katsojia oli 73 miljoonaa.)

Voi olla että suosion mittaamisen asteikot menisivät nopeasti remonttiin. Kuinka monta maailmanlaajuista kuuntelukertaa ”Can’t Buy Me Love” tai ”Penny Lane” saisivat ensimmäisen vuorokauden aikana? (Kokemuksestakin tiedän, että tuohon aikaan ja tuohon yhtyeeseen liittyivät valtavat odotukset uudesta levystä, mitä uutta ja ihmeellistä he ovat nyt keksineet?! Muuttaako seuraava levy yhtyeen, musiikin tai kuuntelijan elämän suunnan?)

Kiihkein beatlemanian kausi loppui siihen kun yhtyeen jäsenet alkoivat miettiä itseään taiteilijoina ja musiikkiaan albumeina. Kehitys oli looginen, mutta en ole edelleenkään varma, kumpi yhtyeen kausi tuotti parempaa musiikkia.

Oma formaattini? ”Little symphonies for the kids”, totesi Phil Spector aikoinaan tuottamistaan singleistä. Siinä se oikeastaan on. Kolmen minuutin single aloitti popkauden ja nyt kun elämme sen uutta valtakautta, ajatus elämää suuremmasta kolmeminuuttisesta on edelleeen kiehtova. Hyvin kiehtova.

Sitä paitsi ensimmäinen levy, jonka ostin oli tietysti, ajan eli 1950-luvun lopun huomioiden, vinyyli-single. Lisäksi biisin nimi oli suomennettuna ”Aatami ja Eeva”.

R-6835458-1433018985-6765.jpeg

Mistä sitä tietää vaikka vinyyli-single tekisi ansaitsemansa paluun ainakin erikoistuotteena tai keräilyharvinaisuutena. Viime vuoden suurin ja kaunein suomalainen pophitti ”2080-luvulla” toimisi hienona avauksena. Ostaisin heti.

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *