Júníus Meyvant: Across the Borders (albumi, Record Records)

Eilen sattui eteen albumi, jonka olisin normaaliolosuhteissa jättänyt nopeastikin kesken. Nyt kuuntelin levyn loppuun asti samalla itseltäni kysyen, onko tämä totta, kuka on tämä artisti ja mitä on tämä tutulta kuulostava outo musiikki?

Yleensä en innostu liian ilmiselvästä ”retroilusta”, varsinkin jos kyse on paluusta sinne ”kunnon souliin, kunnon funkiin, kunnon juurimusaan, aitoon 70- ja 80-lukujen soundiin” jne. Jos pidän esim. ns. neo-soulista, niin se ei sääntö vaan poikkeus.

”Across The Borders” on noita poikkeuksia. Levyn musiikki on jopa röyhkeästi retroa, mutta samalla kumman tuoreelta ja nöyrältä kuulostavaa. Ero pelkkään kopioon on koko ajan hiuksenhienosti olemassa.

Laitan tähän nimiä, jotka tulevat musiikista ensimmäisenä mieleen: Al Green, Bill Withers, Bobby Womack, Billy Paul, Rod Stewart, Frankie Miller ja tyylipuolella Memphis soul, ”pehmosoul”, ”blue eyed soul”, ’70-luvun Motown, disco, ’70-luvun soft rock. Lista on pitkä. Myös siinä mielessä, että mieleen eivät tule vain genreklassikot, vaan myös ne levyt, jotka tulivat hieman jälkijunassa, sen hetken hittejä ja trendejä kopioiden.

Aivan kaikki ei levyllä ole tyylipuhtaasti oikein. Onneksi.

Hämmennystäni lisäsi kun  Júníus Meyvant-nimen taakse kätkeytyykin artisti, joka on kasvanut Islannin eteläkärjessä Westmanin saarella (asukkaita 4000) ja joka ennen musiikin löytämistä harrasti kotisaarellaan maalaamista ja skeittailua.

Tuosta on jo tarinaksi, varsinkin kun taiteilijan oikea nimi on soma: Unnar Gisli Sigurmonsson.

Albumi kuulostaa vähän kuin Meyvant olisi sulkeutunut kotisaarensa ainoaan studioon ja tekee levyn tietämättä yhtään mitään siitä mitä sen ulkopuolella on viime vuosikymmeninä tapahtunut.

Levyn kansi kuvastaa myös tuota ulkopuolisuutta. Vähän kuin ’70-lukulainen pitkätukkataiteilija olisi tuotu suoraan viherkasveilla koristeltuun studioon ja hänelle olisi todettu, että istu tuohon, ole hiljaa ja katso kameraa.

Kannen perusteella ei ole aivan helppo arvata millaista musiikkia se sisältää.

Levyn sovitukset tarjoavat ainakin meille pitkän kurssin käyneille asian harrastajille monia ehkä ilmiselviä, mutta samalla kuitenkin mieltä lämmittäviä yksityiskohtia.

Kappaleiden nimet kertovat myös omaa kieltään menneestä ajasta, ne ovat lyhyitä ja tyylin mukaisia: ”Lay Your Head”, Love Child”, ”Across the Borders”, ”Let It Pass”, ”Carry on with Me”, ”Draw the Line”.

Kaikesta huolimatta en koe olevani museossa. Musiikki kuulostaa myös kokeilulta, jossa historian palaset ovat kaikki näkyvillä, mutta eivät etukäteen valmiiksi koottuja.

Ehkä kaiken viehätyksen takana on Meyvantin ääni. Se ei missään vaiheessa yritä todistella mitään, sen autenttisuuden tavoittelu ei ole päällekäyvää. Tuossa äänessä on hieman samaa kuin Rod Stewartissa silloin parhaimmillaan, se kuulostaa lämpimältä, todelta ja tyylitajussaan lähes pettämättömältä.

Lienee selvää, että Meyvantin musiikki kuulostaa mahdollisimman kaukaiselta niistä islantilaisartisteista, jotka maailmalla tunnetaan.

Harvoin retro kuulostaa näin rennolta ja tuotteistamattomalta.

Ehkä siksi albumin viimeinen kappale ”Until the Last Minute” liikuttaa kauneudessaan, surumielisyydessään ja myönteisyydessään yllättävän syvältä.

Tällä biisillä retro kuulostaa, ainakin hetken, kuin elämänohjeelta tulevaisuuteen.

”Wait a minute, have you lost your will? / you must keep holdin’ on until the last minute / wait a minute, have you lost your thrill? / you must keep movin on’ until you hit it”

 

 

 

 

 

Related Posts

• 

  Kun kepeys ja vakavuus kohtaavat: Eetu

• 

  Country-katsaus, osa 2: The Highwomen

• 

  Lana Del Rey, American made