Nate Chinen: Playing Changes -Jazz for the New Century (Pantheon Books, 2018)
Onko jazz taas kerran tullut takaisin? Onko jazz historiansa vanki? Onko jazzin suuruudet ajat menneet jo kauan sitten vai voidaanko puhua jo jazzin uudesta kultakaudesta?
Ainakin tuo jazzin yli satavuotinen historia tuntuu olevan koko ajan läsnä. Popmusiikki on parhaimmillaan tätä päivää, jazz elää historiastaan.
Onko näin? Ja onko näin vielä tulevaisuudessakin?
Newyorkilaisen toimittajan ja jazzkriitikon Nate Chinenin kirja ”Playing Changes -Jazz for the New Century” keskittyy tämän vuosituhannen jazziin.
Kirjan luettuani voin minäkin todeta: oli jo aikakin.
Chinenin perusajatuksia on, että käsitys jazzin jatkuvasta edistymisestä, sen ”edistysuskosta”, on kyseenalaistettava. Samalla tehdään paremmin oikeutta tämän vuosituhannen jazzille, joka on Chinenin mukaan paljon monisuuntaisempaa kuin jazzin yleisesti hyväksytyllä(?) kulta-ajalla, 1950-1970 luvuilla.
Kirjoittajan näkemyksen mukaan jazzin historiaa ei tarvitse kirjoittaa uudelleen, mutta sitä ei pidä nähdä enää siistinä jatkumona vaan moniulotteisena, epälineaarisena ”seikkailuna”, jonka ”tuloksia” ei voida arvioida vain historian kautta.
Juuri tuo historiapainotteisuus estää Chinenin mukaan meitä näkemästä tätä päivää jazzin mahdollisena uutena kulta-aikana. Niin kuin hän kirjassaan toteaa, ”even the most adventurous young musicians are weighted down by the massive accomplishments of the past”.
Kirjan keskiössä on artistikohtaiset luvut ja niiden kautta peilataan jazzkentän moninaisuutta sekä myös sen suhdetta historiaan ja tulevaan. Kirjaa ei ole puristettu yhdeksi isoksi tarinaksi 2000-luvun jazzista, koska sellaiseksi sitä on Chinenin mukaan vaikea mieltää.
Kirjan keskeisiä artisteja ovat mm. Kamasi Washington, Brad Mehldau, Steve Coleman, Danilo Pérez, Jason Moran, Vijay Iyer, The Soulquarians-kollektiivi, Esperanza Spalding, Oscar Valdés ja Mary Halvorson.
Oma aktiivinen jazzin harrastukseni loppui jo 1970-luvulla ja olin pitkään siinä käsityksessä, että jazzin suuruuden ajat todella jäivät sitä edeltävään aikaan.
Chinenin kirja kyseenalaistaa ajatukseni. Vahvalla tavalla.
Chinenin mielestä jazz on kaikista musiikinlajeista eniten luottanut sen vanhojen mestareiden aikaansaannoksiin. (Klassisen musiikin jälkeen, voisin tietysti lisätä.)
”Beatles ei voisi vähempää kiinnostaa” on asenne, jolla rockin piirissä voi saada vielä irtopisteitä, mutta jos jazzin puolella toteat saman Duke Ellingtonin, John Coltranen tai Thelonious Monkin kohdalla, niin sinua pidetään joko typeryksenä tai sivistymättömänä tai molempina.
Jos perinteiseen ajatukseen rockista on aina kuulunut uudistuminen ja kumoukset (osana sen nuoruuden ja vaihtoehtoisuuden eetosta), niin Chinenin mukaan jazzin puolella uudistuksia on lähinnä arvioitu suhteessa menneeseen. Uudistukset ovat ”institutionalisoitu”.
Voi olla, että tuohon on vaikuttanut myös jazzin koulutus. Se on pitänyt kiinni jazzin klassisista muodoista varmistaakseen samalla statuksensa osana korkeakulttuuria ja taiderahoitusta. Näin ainakin Yhdysvalloissa, jossa raja-aidat ovat muutenkin olleet Eurooppaa korkeammalla ja musiikin on ollut aina ”edustettava jotakin”, suhteessa sekä taiteeseen että markkinoihin.
Jos jazzin kenttä on laajempi kuin koskaan ja sen keskitie suppeampi kuin koskaan samalla kun sen vanhat mestarit ovat jo pääosin edesmenneitä, niin genren mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta.
Chinen kirjoittaa:”… vibrant synergies between jazz, hip-hop, electronic music, ann R&B amount to a raison d’être -a lifeline to young audiences, and in particular young black audiences, that had seemed almost lost for good”.
Juuri tuo monimuotoisuus sekä uusien ja yllätyksellisten yhdistelmien löytäminen on Chinenin mielestä avain jazzin hedelmälliseen tulevaisuuteen.
”Jazz has always been a frontier of inquiry, with experimentation in multiple registers. It’s as true now as it has ever been….Instead of a push for definition and one prevailing style, we have boundless permutations without fixed parameters. That multiplicity lies precicely at the heart of the new aesthetic –and the engine of its greatest promise”.
Saman suuntaisia ajatuksia löytyy viimeisimmästä We Jazz-lehdestä ja Eero Kosken artikkelista ”Jazz ja kone”:
”Väitän, että ns. konemusiikin, kuten teknon, hip-hopin tai EDM:n musiikillinen vaikutus on vasta viime aikoina alkanut kuulumaan jazziksi itsensä mieltävässä musiikissa…Jazzin kentälle nyt profiloituvat muusikot ovat kasvaneet elektronisen tanssimusiikin vallankumouksen aikakaudella. Hip-hop, jungle ja drum & bass pirskahtelevat keikalla kuin keikalla vaivattomasti Coltrane-harmonioiden seassa.”
Noiden näkemysten valossa lienee oikeutettua puhua nykyajasta myös jazzin jälki-historiallisena aikana. Samalla historiaa on myös hyvä keventää sen omista painolasteista. Niin kuin veteraanipianisti Billy Taylor kirjassa sarkastisesti (?) toteaa, ”throught it is often fun to play, jazz is very serious music”.
Yhtenä vaihtoehtona on palauttaa jazzille sen vanha funktio tanssimusiikkina. Uusi nuoriso on ennenkin tanssinut jazzin tahtiin.
Jos jazzin nykyisyys ja tulevaisuus on jotakin tuon kaltaista, niin sen perinteinen historiakäsitys ja siihen liittyvät käsitykset ”oikeasta” ja ”väärästä” jazzista ovat toivottavasti murenemassa. Tällöin fuusioyhdistelmiä tai erilaisia kokeiluja ”kaupallisempien” musiikkilajien kanssa ei nähtäisi poikkeamina, vaan paremminkin uutena normina ja potentiaalisina tapoina rikastaa genren kenttää.
Voi olla, että Chinenin kirjan näkökulma on tuossa suhteessa kovin yhdysvaltalainen. Eurooppa lienee ollut jazzin kannalta aina avoimempaa suhteessa rajanylityksiin ja vähemmän kiinni oikeaoppisuudessa.
Se on ainakin varmaa, että kirjan ilmeisin puute on eurooppalaisen ja muun maailman jazzin kuittaaminen vain muutaman sivun arvoisesti. Yhdysvallat on toki jazzin synnyinmaa ja sen tärkein kasvualusta, mutta viimeistään 2000-luvulle tultaessa on ollut selvää jazzin rajattomuus myös maantieteellisesti.
(Samoihin aikoihan Chinenin kirjan kanssa ilmestyi toki 750-sivuinen ”The History of European Jazz, mutta sekin tiettävästi päättyy vuoteen 2000.)
”Is jazz dead” on kysymys, joka sen historian aikana on esitetty usein. Ulkopuolisenakin uskallan todeta, että vastaus on jälleen kerran ei.
Tai pitäisikö todeta, että jazz elää ja voi hyvin, mutta mitä jazz sitten on, sen määritteleminen voi tulla yhä vaikeammaksi. Ja se on vain hyvä asia.
Related Posts
Uutta retroa Islannista Seuraava:
Biisintekijöiden hullu ilta: tuntureilta erämaahan