Ei ole uutinen, että Pop Idolsien ensi-levyt syntyvät markkinapaineiden alla. Ennakkoasetelmat eivät muutenkaan suosi Idolsien levyjä, nimenomaan äänilevyinä. Pop Idols ohjelmana, tv-draamana, kilpailuna, puheenaiheena, tapahtumana on pääosin niin kiehtova, 
että kun otetaan pois tuo television LUMO, Idolsien levyjen kuuntelu tuntuu helposti jo ensisekunneista lähtien 
pettymykseltä. Eihän tämä ole se sama esitys! Eikä olekaan. Televisiossa, kilpailun yhteydessä lauletut ”Piano Man” tai 
”Lapin kesä” ovat aivan eri esityksiä, aivan eri kokemuksia kuin levyltä kuultuna, vaikka tulkinnat ja sovitukset sinällään olisivat yksi yhteen.

Koska Suomi ei siis ole popmaa, niin tämän vuotisessakin Idols-kisassa suurimman huomion saivat hevi-Ari ja Lapin Kesä-Kristian. Se oli ymmärrettävää, niin tein minäkin.

Anna tuntui toki lahjakkuudelta, mutta hän saisi vielä vähän kasvaa.

Olin väärässä. Tämä levy ei tule liian aikaisin. Hanna Pakarisen ensi-levy toki oli melkein se oikea poplevy, mutta koska Hanna halusi (ja haluaa) olla rock, niin levystä tuli jonkinasteinen kompromissi popin, tanssipopin ja rockin välimaastossa.

Annan ensilevy sen sijaan on, käyttääkseni rockin perussanastoa, tintimätön. Tarjolla on kerrankin poplevy, joka kuulostaa sellaiselta, että sitä tehtäessä on nimeomaan ajateltu popin olevan POPPIA. Useinhan käy niin (jollei aina), että poplevyjä myydään kaikkena muuna kuin poppina, jollakin kuvitellusti syvemmällä ja arvokkaammalla (soul-, r&b-, rock-, hip hop-vaikutteilla, klubi-miksauksilla, rockin soittajilla, poptähden omilla (!) sanoituksilla tai sävellyksillä, jne.).

Minulle hyvin riittää Annen popääni, tämän levyn poplaulut ja poptuotanto.

Levyllä on vältetty monta nuoren, nousevan naispoptähden sudenkuoppaa. Anna ei ole tällä levyllä yritä olla aikuinen, kaiken jo osaava laulajatar (a la Christina Aquilera), äänialaansa joka käänteessä esittelevä popdiiva (Mariah Carey),  r&b-koukutkin taitava valkoinen poptähti (Kelly Clarkson) tai ’oikea’ rocklaulaja (Hanna Pakarinen).

Onneksi ei. Anna on poplaulaja ja poplaulun hän osaa paremmin kuin ehkä kukaan muu aiemmin Suomessa.

Toisaalta on kai niin, että Pod Idolsien ensilevyjen aikataulut ja budjetit eivät Suomessa anna myöten kovinkaan suurisuntaiseen tyylittelyyn ja  paisutteluun.

Levyltä löytyy monta potentiaalista hittiä ’Are You Ready’, ’Ivory Tower’, ’How Could You Do It’ ja ’End Of Love’. Niiden lisäksi mm. kaksi tarttuvaa poplattaria, toinen portugaliksi, toinen espanjaksi. Ensi single ’End Of Love’ on huima, haitarilla alkava pehmo-pop-r&b-raita, jonka melodian The Crash-yhtyeen Teemu Brunila on jostain hämmästyttävästi loihtinut (ehkä myös lainannut, ei haittaa). ’Are You Ready’ ja ’Ivory Tower’ ovat vastustamattomia popraitoja, joita ei voi arvioida viileästi nojatuolista käsin.

Ehkä se on Annan suomalais-portugalilaisuus, josta syntyy tämän levyn pehmeä, pakoton, raikas svengi. Ehkä nuo piirteet tekevät tästä levystä persoonallisen, vaikka itse kappaleet ja niiden koukut ovat osin kovinkin tutun kuuloisia.

Tuottaja Rake on työstänyt levyn tavalla, josta voisi käyttää erästä taidekritiikin keskeistä hyvän kriteeriä: Levy muodostaa eheän tyylillisen kokonaisuuden.

Rocklevyjen kansiin oli tapana kirjoittaa kuunteluohje: PLAY IT LOUD! Tämän levyn kohdalla kirjoitetaan: THIS IS POP. PLAY IT LOUD!

Related Posts