Jäivätkö iskelmäklassikot iskelmän vuosisadalle, 1900-luvulle? Vai onko 2000-luku synnyttänyt vielä sellaisia? Mitä tarvitaan, jotta iskelmästä tulee klassikko?

Kimmokkeen kysymykselleni antoi viime lokakuun Tampereen Musiikki & Median (musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma) iskelmäpaneeli. Sen lopuksi keskustelijoiden tehtävänä oli mainita viimeisin mieleen tuleva iskelmäklassikko? (Kysymys esitettiin sävyllä, että onko niitä enää oikeasti syntynyt?)

Me vastaajat, iskelmämusiikkia eri näkökulmista katsovat ja tuntevat ihmiset, olimme sitä mieltä, että kyllä niitä vielä löytyy, tältä vuosituhanneltakin.

Mistä sitten syntyy iskelmäklassikko?

Lopullista vastausta tuohon tuskin löytyy, mutta luettelen tässä muutaman ajateltavissa olevan:
1) Se kestää aikaa, kappale ei ole vain sen hetken hitti tai suosikki. Se jää parhaimmillaan osaksi “kansankunnan muistia”.
2) Se on saavuttanut iskelmäyleisön laajan hyväksynnän ja on usein ylittänyt yleisönsä rajat nousemalla “koko kansan” tuntemaksi kappaleeksi. Useat osaavat sen sanat osin tai kokonaan ulkoa ja useat pystyvät ainakin hyräilemään tai ajattelemaan mielessään sen melodiaa. 
3) Siinä kiteytyy jotain olennaista iskelmän olemuksesta, se on lajinsa malliesimerkki ja tarinaltaan kuulijalleen “niin totta kuin vain musiikki voi totta olla”.

Jos iskelmäklassikkoja ei kuitenkaan enää synny niin kuin menneinä vuosikymmeninä, siihen on löydettävissä yksi selkeä syy: Iskelmiä kuluttava yleisö ei ole enää niin suuri kuin aiemmin. Iskelmämusiikki oli Suomessa 80-luvulle asti populaarimusiikin keskiössä, mutta ei enää. Iskelmällä on edelleen suuri yleisö, mutta kun se ei enää ole musiikki- ym. medioiden keskiössä, sen saama julkisuus ei ole samaa luokkaa kuin aiemmin. Eli konkreettisesti: koko kansan iskelmät, sellaisiin, joihin ei voi olla törmäämättä vaikka ei iskelmistä välittäisikään, ovat vähentyneet.

Iskelmä kuuluu olemukseltaan levyautomaattien ja Suomi-filmien, ei iPodien tai tosi tv:n maailmaan.

Toki koko klassikon käsite on, genrestä riippumatta, nykypäivänä uhan alaisena. Medioiden ja makujen lisääntyessä ja hajaantuessa, yhteisiä klassikkoja, yhteisiä kokemuksia on yhä vähemmän.

Tuo ei ole populaarimusiikille hyvä asia.

Mutta eikö ole liian aikaista valita 2000-luvun klassikoita?

Ei. Iskelmä ei ole kuollut, mutta se voi kuolla, jos se ei edes tuota potentiaalisia klassikkoja.

Tässä oma listani 2000-luvun klassikoiksi (aikajärjestyksessä:)

Anna Eriksson: Kun katsoit minuun (2001)

Katri Helena: Minä toivon (2003)

Anna Eriksson: Kaikista kasvoista (2003)

Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (2003)

Simo Silmu: Kaikkea hyvää (2004)

Anne Mattila: Perutaan häät (2005)

Kari Tapio: Paalupaikka (2006)

Simo Silmu: Sydänsärkyä (2006)

Suvi Teräsniska: Hento kuiskaus (2008)

Vesa- Matti Loiri: Kaiken nähnyt (2009)

Jos joku vaatisi minua valitsemaan noista kymmenestä yhden ainoan, se voisi olla Katri Helenan “Minä toivon”.

Siinä sävellys, teksti ja tulkitsija ovat sananmukaisesti yhtä. Tämän Sinikka Svärdin sanoittaman laulun yleishumaani teksti kuuluu Katri Helenalle ja vain hänelle.

“Minä toivon” on rohkea laulu. Paatoksellisen tunteikas, täynnä toivoa, haaveita ja elämän uskoa. Vaikka laulun keskiössä ei ole suuri suomalainen surumielisyys, se on kuitenkin sanomaltaan ja tulkinnaltaan hyvin suomalainen laulu. (Vaikka onkin sävellyksenä italialainen. Mutta niin oli  myös Kari Tapion “Olen suomalainen”.)

Luulenpa vaan ajan olevan sellaisen, että liian harva suomalainen tuntee tuon kappaleen.

Related Posts