22.7.2013

”Bruce Springsteen on maailman paras esiintyjä. Tämä ei ole mielipide, vaan kiistaton fakta. Ymmärrän hyvin, jos joku ei perusta hänen musiikistaan, mutta kellään ei voi olla mitään lisättävää siihen, miten Springsteen hoitaa hommansa ja ottaa yleisönsä. Täysin ylivoimaista, vuodesta toiseen. Kunnioitan valtavasti sitä työmoraalia, jolla jokaisesta keikasta tehdään erityinen…Olen poistunut jokaiselta keikalta taas hiukan parempana artistina.”

Noin kirjoitti Anssi Kela Facebook -sivuillaan toukokuun alussa Springsteenin ensimmäisen Turun keikan jälkeen. En voisi olla enempää samaa mieltä. Koin Turussa Brucen jälkimmäisen keikan, johon Anssin sanat sopivat ehkä vielä paremmin. Springsteen oli päättänyt, ja tämä tunne oli meissä vahva, että tämä keikka ei sitten lopu ennen kuin jokainen siellä olija, tosifanista vain kavereidensa yllytyksestä paikalle tulleisiin, on tyytyväinen ja poistuu paikalta ainakin hiukan elävämpänä ihmisenä.

Tämän vuosituhannen aikana elävän musiikin tapahtumien määrä ja taloudellinen merkitys on radikaalisti lisääntynyt. Keikat eivät enää ole vain levypromootion jatketta, vaan itsenäisiä tilaisuuksia, joiden pitäisi tarjota niitä kuuluisia, ainutkertaisia elämyksiä.

Mutta onko aina näin? Kysyn tätä, en todellakaan live-musiikin koukerot tuntevana sisäpiiriläisenä tai asiantuntijana, vaan kuluttajana. (En tavallisena, koska heitä ei ole.). Tarjoavatko Suomea kiertävät artistit liian monta rutiinikeikkaa? Elääkö kansainvälisen tason elävä musiikki, ainakin osin, vielä edellisessä maailmassa, jossa keikat olivat yleensä vain osa pakollista levypromootiota ja jossa samat biisit ja samat iänikuiset haastattelukysymykset ja vastaukset ruokkivat toinen toistaan?

Englantilainen musiikkimedia-alan vaikuttaja ja lähes 50-vuotta keikoilla käynyt David Hepworth ravisteli alkuvuodesta Seinäjoen MARS -tapahtumassa elävän musiikin (kansainvälistä) tilaa mm. väittämällä, että huomattava osa artisteista ei yksinkertaisesti tee riittävästi töitä tullakseen paremmiksi live-esiintyjiksi. Levyjä kyllä hiotaan, mutta keikat vedetään liian usein rutiinilla.

Hepworthin mukaan sekä artistit että elävän musiikin teollisuus elää liiaksi edellisellä, äänilevyn aikakaudella. Jos maailmantähden (tai kenen tahansa) keikka on kolmena perättäisenä iltana samassa paikassa täsmälleen samanlainen, niin onko se muuta kuin mekaanisen musiikin kautta ajattelua?

Tarjoavatko maailman luokan tähdet rahoillemme todellista vastinetta? Onko areena- ja stadionkeikkojen logistinen ja tietotekninen sujuvuus se, joka määrittelee konserttien sisällön, keston, tilankäytön ja mukavuuden? Uskotellaanko meille suomalaisten ruokakauppaketjujen tavoin, että tämä on kuluttajille paras, ainoa ja edullisin vaihtoehto?

Kuinka kauan me nautimme siitä yhteishengestä, että yritämme nähdä lavalle tai erottaa sadan metrin päässä olevia hahmoja toisistaan, 79 euron hintaan?

Olemmeko me kuluttajina jo sen luokan lampaita, että se ei ole enää kenenkään etu? Vaikka me hermostumme kauppakassan jonon aiheuttamasta pienestäkin viivästymisestä, keikoilla ja konserteissa olemme kiltisti valmiita odottamaan, koskahan lavalla alkaisi tapahtua, edes jotain. Jokainen pienikin liike lavalla, joka saa meidät olettamaan, että nyt tämä alkaa, saa meidät nöyränä taputtamaan käsiämme.

Vaikka oikeampi reaktio voisi olla vihellyskonsertti.

Rakas VR:kin tiedottaa myöhästymisistä paremmin. Ja pyytelee jopa anteeksi.

Ja onko se meidän kuluttajien vika, että artistit ovat väsyneitä liian tiiviin keikkarundin seurauksena?

 Lastenvahti-rock?

David Hepworth kysyi Seinäjoen puheessaan myös, määrittelevätkö alle 30-vuotiaat edelleen keikkojen alkamisajankohdan vaikka rock ei enää vuosikymmeniin ole ollut nuorisomusiikkia sen alkuperäisessä merkityksessä? Moni varmaan jatkaisi nuoruutensa keikoilla käyntiä jos ei tarvitsisi miettiä, mistä saa lastenvahdin myöhäisen illan tunneiksi tai koska me luvattiinkin päästää hänet kotiin? (live-ala on toki puhunut asiasta jo vuosia, mutta kuluttajana en odottaisi keikkojen alkamisaikojen aikaistamista/joustoa niin pitkään, että keikkojen enemmistön muodostavat opiskelijat ja eläkeläiset voivat taputtaa toisiansa olalle: onneksi saa aamulla nukkua.)

Kun puhutaan rockista ja elävästä musiikista, puhumme edelleen rockin 60-luvulla luodusta ideologiasta. Sen takia/ansiosta meillä on muusikoita, jotka kertovat tekevänsä keikkansa mieluiten fiilispohjalta (vaikka keikkasettilista on määritelty jo viikkoja aiemmin), jotka uskovat olevansa enemminkin taiteilijoita kuin yleisön viihdyttäjiä (so. uskovat säilyttävänsä uskottavuutensa ja vapautensa vain määrittelemällä itse, mitä konserteissa ja kenen ehdoilla siellä mitäkin esitetään) ja jotka esittävät mieluummin omia kuin muiden kappaleita (olivat nuo omat kuinka huonoja tahansa: ”eihän me nyt sentään mikään cover-bändi olla!”).

Iskelmä- ja viihdepuolella artistit kokevat yleensä olevansa yleisöänsä varten, he ovat mahdollisesta tähteydestään huolimatta, yleisönsä nöyriä palvelijoita. Se on kaunis suomalainen asenne, mutta siitä ei välttämättä ole pitkä matka yleisön armoilla oloon. (Jotkut tietävät tästä ääriesimerkin 60-luvun Pohjanmaalta: Täällä soitetaan sitten vain tangoa.)

Mutta mitä jos rockartistit suhtautuisivat vähän vakavammin yleisönsä viihdyttämiseen ja jos viihde- ja iskelmäartistit olisivat vähemmän nöyriä yleisönsä edessä?

Tai jos poptähdet eivät uskoisi aivan liikaa itseensä? Jos maailmantähti Rihannan keikat olivat viime kiertueella myöhässä järjestään puolitoista tuntia, niin mitä muuta se on kuin silkkaa yleisön halveksuntaa?

Työtä ja tarinoita

Anssi Kela jatkoi Facebook-päivitystään toukokuussa: ”Olimme vanhan kokoonpanon aikana hiukan laiskanpulskea ryhmä, juttuja treenattiin lähinnä ”katsotaan sitten keikalla” pohjalta. (Uusi kokoonpano) pakotti meidät takaisin lähtöruutuun, kaikista kuluneimmatkin rallit on täytynyt harjoitella uudestaan.”

Lienee oikein todeta, että juuri tuohon muutokseen Anssi Kela viittasi kirjoittaessaan, että on kokenut Springsteenin keikat opetuksena siitä, miten kehittää itseään ja bändiään, miten tulla ahkerammiksi ja paremmiksi elävän musiikin esittäjiksi. (Näin Kelan eilen keikalla Hangon Casinolla. Väkeä ei ollut tungokseen asti, mutta keikka tunnuttiin vedettävän kuin kyseessä olisi ollut loppuunmyyty Areena-keikka. Tuota kutsuisin työmoraaliksi ja ammattitaidoksi.)

Voi tuntua kohtuuttomalta puhua Springsteenistä elävän musiikin malliesimerkkinä, hänellä kun on 40-vuoden levytys- ja keikkaura takanaan. Mutta jos levypromo -kiertueiden aika on ohi, niin siinäkin tapauksessa Springsteen on edelläkävijä. Hän keikoistaan tuskin on monellekaan jäänyt tunne, että nyt ollaan promoamassa jotakin.

David Hepworth väitti myös, että musiikkiala on huonoin populaarikulttuurin alueista ymmärtämään sitä, mitä yleisö aidosti, ymmärrettävästi ja kunniallisesti haluaa: tarinoita.

Bruce Springsteenin suuruus live-esiintyjänä on tuossa: hän kertoo tarinoita, koskettavia, hauskoja, dramaattisia. Niiden kautta Springsteen rakentaa konserttiaan, tarinoita jatkuvasti muunnellen, niihin koko ajan jotain lisäten. Bruce kertoo suhteestaan omaan musiikkiinsa, häntä inspiroivaan musiikkiin, omaan uraansa ja bändikavereihinsa toivoen samalla, että ne olisivat osa myös meidän tarinaamme. Eikä vain toivoen vaan tekemällä hartiavoimin työtä sen eteen. (Joka liian usein tulkitaan, taiteilijoiden ja kriitikoiden puolelta, yleisön kosiskeluksi).

Bruce Springsteen on yhtä aikaa taiteilija ja viihdyttäjä, yhtä aikaa omien biisiensä esittäjä ja maailman paras cover-bändin johtaja, yhtä aikaa oman teatterinsa töitä paiskiva roudari ja ohjaaja.

Omien kavereiden, omien joukkojen, omien tosifanien tavoittaminen ja mukaan saaminen ei yleensä ole ongelma, se on artisteille yleensä silkkaa mukavuusaluetta. Rockin kielellä sanottuna, siinä ei ole vaaran tuntua. Populaarimusiikin ja -kulttuurin hienoimpia tavoitteita pitäisi kuitenkin olla, ja tämän Springsteen on syvällisesti oivaltanut, tavoittaa laajoja yleisöjä, uusia erilaisia yleisöjä ja ihmisiä.

Rockmaailmassa tuota kutsutaan usein itsensä myymiseksi.

Minä kutsuisin sitä rohkeudeksi.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä meidän, ja ehkä myös elävän musiikin bisneksen kannalta on, että Bruce Springsteen tekee sen, mitä monet artistit vain väittävät tekevänsä: hän tekee asiat fiilispohjalta, hetkeen luottaen. Meille jää aito tunne siitä, että artisti on, ei meitä varten, vaan meidän kanssamme, tuottamassa sekä itselleen että meille, ainutkertaisia…elämyksiä.

Josta päästäänkin jo tämän jutun otsikkoon.

Related Posts