(Mikä on ”Musiikki & Media” ja mistä on kyse, lue osan 1 intro. Kiitos.)

Poiminta 5: Keskustelut asiasta ja sen vierestä. En oikein edes silloin kun olin ”oikeissa töissä” ymmärtänyt niitä, joiden mielestä päivä toimistolla voittaa aina tällaisten tapahtumien annin. En toki väitä, että Musiikki & Median anti olisi aina ollut kolmen päivän arvoista. Mutta yleensä tämä paneelien, keikkojen,  erityyppisten keskustelujen ja tapaamisten, yleisen lätinän ja hauskanpidon yhdistelmä toimii. Parhaimmillaan se on juuri tällaisena ”hyödyn” ja ”huvin” jäsentymättömänä yhdistelmänä, josta on vaikea sanoa missä toinen loppuu tai toinen alkaa.

Tehokasta? Ei onneksi. Pelkkää bailaamista? Ei missään nimessä.

Keskustelut omien kanssa on ovat varmasti alan arkipäivää, mutta vaikea minun on uskoa, että musiikkialalla näitä yhteisiä tapaamisia ja keskusteluja olisi ”kyllästymiseen asti”. Suhteet lainsäätäjiin ovat varmaankin aktivoineet alan yhteistyötä ja esim. Teosto on kutsunut koolle alan ihmisiä parinkin eri foorumin puitteissa.  Nämä ovat hyviä asioita, mutta miten on esim. suhteet kuluttajiin päin, niihin ihmisiin, jotka käyttävät ja nauttivat alan tarjonnasta levyjen, palveluiden tai keikkojen muodossa? Nyt tuntuisi olevan ”asiakkuuksien syventämisen” paikka kun tuota tutkimustietoakin on paremmin kuin koskaan saatavilla. Koko alan osalta eikä vain oman yrityksen tai intressin kannalta. Jos tiedot esim. siitä, että Spotifyn maksavia käyttäjiä olisi Suomessa tämän vuoden lopussa arviolta 300 000, niin se on varmaan hyvä luku monella tasolla, mutta tuo luku on vasta runsaat 10 % suomalaisten kotitalouksien määrästä. Jos suuntana on tuon kaltaiset palvelut, niin tie on vasta alussa.

Myös kuluttajan näkökulmasta. Hienoahan se on, hetken aikaa, mutta oikeasti, mitä me yksittäisinä kuluttajina teemme kymmenellä miljoonalla biisillä?

6. Palkinnot ja palkintopuheet. Mainitsen tässä vain isot henkilökohtaiset palkinnot. Elämäntyöpalkinto: Juhani Merimaa. ”Hall of Fame”-valinta: Asko Kallonen. Vuoden erikoispalkinto: Joose Berglund.  Tampere Music Award: Helen Sildna. Tuskin kenelläkään alaa tuntevalla on noihin valintoihin nokan koputtamista. Viisaita valintoja.

Pystin parhaasta palkintopuheesta annan tänä vuonnakin Levykauppa X:n Jyri Lipposelle. X valittiin 6. kerran peräkkäin vuoden levykaupaksi ja joka vuosi Jyrin linjana ollut sumeilematon, kaikkea riskejä uhmaava, performanssia lähestyvä esitys. Mutta ilman riskejä ei ole suuria voittoja, Lipponen Kuopiosta on siitä paljon puhuva esimerkki.

7. Laulun tekeminen: valehtelua vai värittämistä? Elvis ry:n kanssa yhteistyössä järjestetty musiikintekijöiden paneeli ”Miten tarinat syntyvät” alkoi sen vetäjän Heikki Salon tarinalla lapusta, johon hän törmäsi kävellessään kotoaan kohti Hotelli Ilvestä. Viestilappusessa luki: ”Rakas, mene kotiin”.  Lauluntekijä törmää aiheisiinsa joka hetki. Hieno nimikin laululle.

Tekijöiden välinen keskustelu avasi kaksi laulujen synnyn ääripäätä. Toisessa päässä on intuitioon luottaminen. ”Se tulee yllätyksenä, sitten kun se tulee, joskus tapahtuu suuria. Haluan välttää kaikkea tavoitteellisuutta”, totesi lauluntekijä Timo Kiiskinen. Osin samoilla linjoilla oli Matti Johannes Koivu: ”Laulun kirjoittaminen on vähän niin kuin kalastusta. Eihän sitä tule kun on vesillä”. Toisessa synnytyspäässä ovat laulut, jotka lauluntekijät tekevät tilaustöinä toisille artisteille tiukan aikataulun puitteissa. Välimuotojakin on. Sanoittaja Sana Mustonen (sanoittaja jo ristiäisistä alkaen?) kertoi päivärutiineistaan ja kirjoittavansa lauluja tietämättä kenelle ne lopulta päätyvät. Usein kyse on myös elämän eri vaiheista. Yona sanoi nyt tekevänsä lauluja itselleen, myöhemmin kun elämä opettaa lisää ehkä myös muille.

Millainen on hyvä tarina? ”Hyvässä laulutarinassa on puolet valhetta”, totesi Timo Kiiskinen. Yona ja Sana olivat hieman eri mieltä, kyse on paremminkin tarinan värittämisestä. Tai niin kuin Yona sanoi, tekijä elää  omien laulujensa kautta myös sellaista elämää, jota ei muuten pääse kokemaan. Timo oli hyvillään kun naiset ovat nousseet enemmän esiin lauluntekijöinä. ”Heidän kauttaan tulee erilaista dramaturgiaa, erilaisia näkökulmia. Naisten tekstit ovat usein yllätyksellisimpiä. Niihin on miesten teksteistä poiketen usein hyvyys sisäänrakennettuna”.

Jotain olennaista biisin tekemisen pakosta ilmaisi varmaan Matti Johannes Koivu todetessaan, että ”laulun tekeminen antaa turvaa. Jotenkin se tekee elämän merkitykselliseksi ja jäsentää sitä tämän kaiken kaaoksen keskellä”.

8. Lauluntekijät lavalla. Edellä mainituista lauluntekijöistä kaksi esiintyi myös ”Lost In Music”-festivaalin yhteydessä, Yona ja Matti Johannes Koivu. Koivun taidon luoda tunnelmia ja tarinoita olen kokenut aiemminkin, mutta nyt intiimissä tilassa soolona kosketus musiikkiin ja yleisöön oli jo maagista. Monet tuntuivat tulleen saliin ensikertalaisina, mutta lähteneen faneina.

Keikan jälkeen kuuntelin vierestä kun ensi kertaa Koivua kuullut nuori nainen tuli häntä kiittämään. Kehujen vilpittömyys oli käsin kosketeltavaa. Ehkä alan hiljalleen ymmärtää, millaista se on artistille, herättää ihmisissä isoja tunteita musiikin kautta. Yksinkertaista ja kaunista.

Seuraavana iltana samassa hienossa salissa (TTT-klubi) esiintyi Yona, trion kanssa. Mukana hienot muusikot, kitaristi Nicolas ”Leissi” Rehn ja basisti Eero Tikkanen. Ohjelmisto koostui Yonan musiikinteon eri vaiheista, nyt kuitenkin uutena kiehtovana kokonaisuutena. Kolmen ihmisen orkesteri yhdisteli iskelmää, avantgardea, jazzia, teatterimusiikkia, hippimusaa, punk-vaikutteita ja räpriimejä tavalla, joka sai kaikki nuo eri genrevaikutteet kuulostaman saman sukupuun luontevilta osilta.

Sekä Yonalla että Koivulla on myös taito kertoa tarinoita biisien välissä, luoda niiden kautta kontakti yleisöönsä. Aina hekään eivät onnistu, mutta me annamme mielellämme anteeksi silloin kun koemme olevamme ystävien seurassa.

Yonan ja Koivun vastapainona on pakko ottaa esiin kahdentoista muusikon orkesteri Kuningasidea. Vai oliko heitä kolmetoista? Yo-talon lavalla oli joka tapauksessa ahdasta. Ja tanssilattialla. Orkesterin tietty siisteys ja varovaisuus levyllä tuntuu katoavan elävänä ja edessäsi onkin yhtäkkiä loistavan energinen ja sykkivä tanssibändi, joka todella tuntuu saavan lisää potkua bändin kiihkeältä neljänneltätoista jäseneltä, yleisöltä.

Jos olisin festivaalijärjestäjä, kiinnittäisin Kuningasidean ensi kesäksi. Nyt heti. Eikä sitten minnekään sivulavalle.

Löysin itsenikin keikan jatkuessa keskeltä tanssilattiaa, jalat liikkeessä ja kädet ylös nostettuina. ”Lost In Music”. Kyllä. Kello oli jo hyvin ehtinyt sunnuntain puolelle. Minusta tuo oli aika kunniakas tapa lopettaa 25. juhlavuosi.

Related Posts