”We know, we know, we belong to ya / We know you built your life around us / Would we change, we had to change some”.
Koska viimeksi kuulitte artistin laulavan meistä?
2000-luvun populaarimusiikin keskeisiä muutoksia on artistin ja yleisön entistä läheisempi suhde. Myytti omaehtoisesta, yleisöstään ja sen toiveista vähät välittävästä artistista toki elää, mutta tuon asenteen elintila on entistä kapeampi. Artistin ei tarvitse rakastaa yleisöään, mutta välinpitämättömyyteen harvalla on enää varaa.
En hetkeäkään epäile, etteikö se hetki, jolloin yleisö jatkaa säestyksetöntä yhteislauluaan artistien toimiessa pelkkinä kuuntelijoina, olisi kokemuksista kaikkein suurimpia. Sekä artisteille että yleisölle.
Yleisölle omistettuja lauluja ei kuitenkaan kuule joka päivä. Siksi Decemberists -yhtyeen uuden albumin avausraidan nimi kiinnitti huomiota, ”The Singer Adresses His Audience”. Yllä on laulun ensimmäinen säkeistö ja näin se jatkuu:
”We knew you grew your arms around us / and the hopes we wouldn’t change / but we had to change some / You know, to belong to you”. The Decemberists – The Singer Addresses His Audience
Mistä on kysymys? Kyllä, fanien ja yhtyeen liitosta, jossa molemmat ovat saavana osapuolena. Mutta onko tuo laulun otsikko viisastelua ja mitä tarkoittavat toiveet muuttumattomuudesta, ja muutoksesta? Vaativatko fanit vain muuttamattomuutta? Haluaako yhtye muuttua ja jos niin vähän, paljon vai totaalisesti? Asioita, joita jokainen artisti joutuu jossakin vaiheessa miettimään, myönsi sen tai ei. Samalla asioita, jotka varmasti jakavat faneja. En usko, että kenenkään vähänkään laajempaa suosiota saaneen artistin fanit ovat homogeeninen joukko, jonka toiveet voisi niputtaa tuosta vaan yhteen.
Tämän oregonilaisyhtyeen vaikutteet tulevat pääosin Britannian folk-tradition suunnalta, joten ehkä tuota kautta nousee esiin yhteisöllisyyden teema. Me laulamme teille, teidän kanssanne ja nyt myös teistä.
Ehkä tämä on vastaus ja jatko yhtyeen edelliselle albumille, livelevyksi sopivasti nimetylle ”We All Raise Our Voices To The Air” (2012) ja sen päätöslaululle ”I Was Meant For The Stage” (joka ilmeisesti on ollut yhtyeen konserttien vakituinen päätöslaulu).
”I was meant for the crowd / I was meant for the shouting / I was meant to raise these hands /../The heavens at my birth / intended me for stardom / Rays of light shone down on me / And all my sins were pardoned / I was meant for applause / I was meant for derision / Nothing short of fate itself / Has affected my decision, oh, oh”.
Itsekehua, ironiaa, vilpittömyyttä, rohkeutta? Ainakin suhteellisen harvinaisia riimejä. Olisi tietysti hienoa, jos nuo riimit saisivat lisää voimaa tai merkityksiä kokonaisuuden kautta, mutta molemmat kappaleet kuulostavat pitkitettyine loppuineen jotenkin keskentekoisilta, epävarmoilta. Ikään kuin bändiltä ja sen laulajalta Colin Meloylta loppuisi usko asiaansa.
Mutta toisaalta, en kuulu yhtyeen varsinaisiin faneihin. Luultavasti he kuulevat jotakin sellaista, mitä minä en kuule.
Crazy, crazy nights?
Käsittääkseni yksi harvoista samanaiheisista lauluista on Kiss-yhtyeen ”Crazy Crazy Nights” (1987).
”People try to take my soul away / but I don’t hear the rap that they all say / They try to tell us we don’t belong / that’s alright, we’re millions strong / This is my music, it makes me proud / these are my people and this is my crowd / these are crzy, grazy, grazy nights / these are crazy, crazy, crazy nights”.
Ei ehkä ole yllätys, että nuo sanat ovat heavybändin. Siellä missä ulkopuolinen arvostus on vähäisintä, siellä sisäinen yhteys on usein läheisintä.
(Tuosta biisistä oli jäänyt mieleeni vain sen kertosäe kunnes tuntematon norjalaisyhtye Susanna & The Magical Orchestra teki tuosta versionsa ja samalla koko biisi muuttui korvissani kuin hiljaiseksi tutkielmaksi tähteydestä ja faniudesta. Susanna and the Magical Orchestra – Crazy, Crazy Nights)
Kaunein ja vilpittömin kunnianosoitus yleisölle saatettiin laulaa kuitenkin jo v. 1977. Jackson Brownen ”Running On Empty”-albumi päättyy kahden kappaleen live-kokonaisuuteen ”The Load-Out” /”Stay”.
”The Load-Out” alkaa harvinaisella kunnianosoitukselle roudareille (”Back it up and tear it down / They’re the first to come and last to leave), jatkuu ei niin harvinaisella tien päällä elon kuvaamisella (”We got to drive all night and do a show in Chicago / or Detroit, I don’t know / We do so many shows in a row”) ja päättyy harvinaisempaan lauluun yleisöstä ja sen merkityksestä.
”People you’ve got the power over what we do / You can sit there and wait / Or you can pull us through / Come along, sing the song / You know you can’t go wrong / ’Cause when that morning sun comes beating down / you’re going to wake up in your town / But we’ll be scheluded to appear / A thousand miles from here”.
Tuon jälkeen Browne jatkaa suoraan vanhalla 50-luvun Maurice Williams & The Zodiacsin ”Stay”-hitillä, joka samalla muuntuu rakkauslaulusta lauluksi yleisölle.
”People stay / Just a little longer / We want to play / Just a bit longer /…/ Please, please, please / Say you will, say you will”.
Kuulin tuon Browne-levyn tuoreeltaan kymmeniä kertoja. Silloin sen sanoma tuntui poikkeukselliselta, kauniilta, mutta ehkä myös hieman naivilta. Browne oli sentään omaehtoisen taiteilijaperinteen jatkaja ja tuohon rooliin yleisön edessä ”nöyrtyminen” ei ainakaan täysin istunut.
Nyt jälleen kuultuna noiden kahden laulun naivius on hävinnyt, mutta kauneus ja poikkeuksellisuus säilyneet.
