Kotimaisten lisäksi ulkomaisia suosikkilevyjäni viime vuodelta. Mukana Damon Albarn, Taylor Swift, The New Pornographers, Jessie J, Iggy Azalea, Tina Dico, Lily & Madeine, Meghan Trainor, Hurray For The Riff Raff, Parker Millsap, Real Estate.
Vuoden yllättäjä: Damon Albarn: Everyday Robots
Vuoden yllättäjä, minulle. En ole seurannut Albarnin uraa sitten Blur-yhtyeen aikojen; varmaankin siksi että 90-luvun brittipop ei vaikuttanut elämääni/kokemuksiini/makuuni samalla voimalla kuin sen teki brittipopin ensiaalto. (”luonnollinen” selitys: ikä- ja sukupolviero.) Ehkä siksi tutustuin tähän levyyn vasta FB -kavereiden suosittelemana. Hieno levy, jonka hämmentävä melodian ja melankolian yhdistelmä kantaa, kyllä, useampaan ja useampaan kuunteluun. Jossain vaiheessa tuli mieleen Brian Enon ”Before And After Science”-levyn (1977) kaunis ja kuulas kakkospuoli ja jossain vaiheessa tuli katsottua tämän albumin kansitietoja: Brian Eno mainitaan kahden kappaleen kohdalla, laulajana tai soittajana. Seuraavan Albarn-levyn kohdalla saatan olla jo viisaampi.
Vuoden pop-albumi: Taylor Swift: 1989
Rockin piirissä liikkuvillekaan Swiftin kuuntelu ei liene enää pitkään aikaan ollut pelkästään ”guilty pleasure” -nimikkeen alla tapahtuvaa hämärätoimintaa. Poptähti Taylor on saanut armon artistina. Ansaitusti. Itse en toki tiedä, pidänkö enemmän Taylorista pop- kuin country-pop-artistina. ”1989” toteuttaa joka tapauksessa sen, mistä monet rock-artistit voivat vain haaveilla: albumi muodostaa täysipainoisen kokonaisuuden. Pop-albumi, jolla on (bonus-kappaleet mukaan lukien) kuusitoista toimivaa raitaa on harvinaisuus. Albumin suosikkibiisini vaihtuvat joka kuuntelukerta. Se on elävän musiikin merkki.
Vuoden pop-albumi aikuisille: The New Pornographers: The Brill Builders
Tekijöiden mukaan albumi on omistettu New Yorkin Brill Buildingissa (1619 Broadway) aikoinaan sävelletylle pop-musiikille. ”Pretty much most of the songs that shaped our lives were written there”, kertoo yhtyeen Carl Newman. Levyn muoto ei palaudu 50- ja 60-luvuille, mutta henki kyllä. ”Does it have that strange, kind of uplifting feeling?”, vastaa Newman kysymykseen hyvästä Brill Building-henkisestä pop-laulusta. Juuri tuo henkii koko albumilta.
Poplevy aikuisille? Omalta osaltaan siihen vastaa jo albumin toisen kappaleen nimi: ”Champions of Red Wine”.
Vuoden pop-biisi: Jessie J (with Ariana Grande & Nicki Minaj): Bang Bang
Tämän voi joku kuulla levynä, jossa kiteytyy kaikki se ”paha mitä nykypopissa on”, mutta huomasin palaavani tähän ”turboahdettuun teollisuustuotteeseen” yhä uudestaan. Jos tämä olisi vaikka metallibiisi, joku voisi puhua kylmän tehokkuusajattelun sijasta ”osaamisen kiteytyksestä” ja kaupallisen laskelmoinnin sijasta ”tehokeinojen taitavasta käytöstä”. Genrejen arvostuksissa on edelleen eroja. (Toki yritin tämän biisin innoittamana kuunnella Jessien J:n koko albumia. Raskasta oli. Olisi pitänyt uskoa, että tällainen pop on tehty singleistä.)
Kun 11-vuotias tyttärentytär kävi isovanhemmilla ja tunnisti ”Bang Bangin” soivan, kysymys kuului: ”Pappa, miksi sä kuuntelet tätä?” Hetken hämmennyksen jälkeen sain sanottua: koska pidän tästä.
Vuoden r&b-biisi: Iggy Azalea: Black Widow
Kategoriani voidaan kyseenalaistaa, mutta tuskin biisiä. R&b, rap, pop, EDM yhdistyvät kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Biisin ”rakastan/vihaan” –teema saa täyden vastineen biisin moniosaisesta, vuoristoratamaisesta rakenteesta. Kolme ja puoli minuuttia omaperäisyyttä ja intensiteettiä.
Vuoden rakkauslaulu: Tina Dico: The Woman Downstairs
”I take all my clothes / for the woman dowstairs”. Oli kulunut runsaat puoli minuuttia kappaleen alusta kun nuo sanat laulettiin. Neljä minuuttia myöhemmin olin rakastunut tähän kappaleeseen. Kotimaassaan Tanskassa yhdeksän albumia julkaissut Tina Dico oli henkilökohtaisia vuoden löytöjä.
Vuoden kaunein levy: Lily & Madeleine: Fumes
Kuka rock & rollin pioneeriajan suurista nimistä on eniten vaikuttanut 2000-luvun musiikkiin? Ehdotan The Everly Brothersia. Jos Everlyn veljekset toivat rock & rolliin sitä edeltäneen ajan lauluharmoniat, niin samalla tavoin tämän vuosituhannen rock on löytänyt nuo harmoniat sitä mukaa kuin countryn ja folkin arvostus ja vaikutus on musiikissa lisääntynyt.
Sisarusduo Lily & Madeleine on tuon lauluharmoniatradition jatkaja. Juuri nyt kauniimpaa musiikkia minun on vaikeata kuvitella. Heidän toisen albuminsa sovitukset ja hiljaiset lauluharmoniat luovat eteen maiseman, joka tuntuu liikkuvan ja olevan paikallaan yhtä aikaa. Kuitenkaan musiikki ei kerro idyllisestä menneestä ajasta, vaan tästä päivästä, joka on täynnä epävarmuuksia, vastakkaisia tai rinnakkaisia maailmoja.
”Life, life is fleeting / let’s not wait on meaning / hold onto now / ’cause everything is changing soon / I don’t know how / I’m moving away from you” (”Hold Onto Now”); ”Keep my pace / gonna walk away / next stop somewhere between home sweet home / and a place unknown” (”Peppermint Candy”)
Albumin tarinat ovat myös synkempiä kuin miltä ne aluksi kuulostavat.
”The wolf is free / his eye’s are narrowing, it’s a scary thing / And some fears run deep” (”The Wolf Is Free”); ”The cold air stings and with it comes a warning / The Wind rips through the night and kills the morning” (”Blue Blades”).
Sisaruksista Lily on 17-vuotias ja Madeleine 19. Heidän tavoitteenaan ei ole maailmanvalloitus, vaan julkaista nyt alkuun, pysähdyttävien kotivideonauhoitusten jälkeen, kolme albumia kolmen vuoden aikana.
Duon marraskuussa julkaistua uusinta virallista videota ”Can’t Admit It” on katsottu vain runsaat 9000 kertaa. Nyt on sinun vuorosi. Jos pidät vaikkapa ”First Aid Kit”-sisarusten musiikista, olisi jopa outoa jos et pitäisi myös tästä.
Vuoden ep-levy: Meghan Trainor: Title
Ep on hieno tämän päivän formaatti. ”Title” sisältää neljä omaperäistä ja täysipanoista biisiä kun ”All About That Bass” –superhitti saa samanhenkistä seuraa. Jo mainittu ”Brill Building”-pop yhdistyy doo-wopin kanssa. Jos tämä olisi syntynyt startup-maailmassa, niin Meghan Trainoria pidettäisiin poptähden sijasta nuorena innovaattorina. Tuon superhitin ja tämän ep:n jälkeen näinä päivinä ilmestyvän Trainorin ensi-albumin menestys olisi jo reilunpuoleista bonusta.
Vuoden roots-levyt: Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes; Parker Millsap
Roots -musiikissa ikä on yleensä eduksi. Näiden levyjen tekijät ovat kuitenkin nuoria genren mittakaavassa. ”Hurray For The Riff Raff” keskeinen hahmo Alynda Lee Segarra kuulostaa ikäistään vanhemmalta (29) , Parker Millsap ikäiseltään (21).
”Small Town Heroes” on vangitseva levy. Segarran lauluista kuvastuu iän ylittävä rauhallisuus, hyväksyntä, tyyneys. Silloinkin kun tarinat ovat synkkiä. Ja ne ovat sitä usein (”St. Roch Blues”, The Body Electric”, The New SF Bay Blues, ”Small Town Heroes”). Albumin päättävä ”Forever Is Just A Day” liikkuu isojen maisemien ja asioiden äärellä.
”From the Crazy Mountains to New Mexico / the sunrise reaches the love I know / And on the western plains there’s a caravan / And we sing our songs in a roving band / Forever is just a day, it’s just a day / With You always”.
Tämä hiljainen kauneus artistilta, joka jo varhaisessa teini-iässä hengaili New Yorkin Lower East Siden punk-luolissa, hyppäsi 17-vuotiaana tavarajunien matkaan ja poseeraa tämän levyn sisäkannessa siihen malliin kun haluaisi näyttää Janis Joplinin pikkusiskolta.
hurray for the riff raff st. roch blues
Parker Millsapin musiikki sijaan tuntuu olevan menossa silloinkin kun se hiljenee. ”Kuin nuori Elvis”, kirjoitin jokin aika sitten. Pienestä Oklahoman kaupungista kotoisin oleva Parker laulaa nuoruuden innolla, uholla ja hehkulla ja näyttää luontaiselta tähdeltä ja laulaa tällaisia tarinoita:
”Down on his knees he’s a full grown man / and he had a vision / Of a fire it burned up all the land / You could call it superstition / Or you can run as fast as you can” (”Old Time Religion”); ”I’m stuck at the border / I ain’t on their checklist / They say we don’t like Okies down here / you’re a little too restless / Maybe Oklahoma’ s hotter than hell but / it’s better than Texas” (”Land Of The Red Man”)
Vuoden ??: Real Estate: Atlas
Kokeilin kysymysmerkkien sijaan tuohon sanoja rock, indie, kitararock –albumi, mutta kun laitan tämän levyn taas soimaan, niin sen genren miettiminen tuntuu koomiselta. Albumista (blogini ensimmäinen levyarvio) huokuu jotakin sellaista jota voitaisiin kutsua suruksi ja onneksi elämästä ja sen etenemisestä. Niin kuin levyllä lauletaan: ”I’m just trying to make some sense of this / before I lose another year” (The Bend”); ”And the only thing that really matters / Is the one I can’t seem to do / make sense of this dream” (Talking Backwards”).
Related Posts
Suosikkilevyni 2014, osa 1: kotimaiset Seuraava:
Laulu meille, yleisölle
