MENU

• 15.4.2016 • Arvostelut, BlogiKommentoi1139

Biisiarvioissa Rihanna, Sara, Fatboy ja Bonnie Raitt

Rihanna: Love On The Brain (albumilta ”Anti”, julkaistu 28.1.)

”Love On The Brain” on poikkeuksellinen biisi, myös tekijälleen. Ensinnäkin se on juurimusiikkia. Rihannan laulussa mustan lauluperinteen lukuisat sävyt ja tyylit ovat esillä isolla kirjolla, ei näytönomaisesta, vaan osana biisin ydintä. Vanha 50-luvun doo-wop on ”Love On The Brainilla” tuotu suoraan tähän päivään. Doo-wopin viattomuus muuntuu tässä itsevarmuudeksi ja rakkauden kaipuu saa rinnalleen kovan luokan vaatimuksia.

And baby I’m fist-fighting with fire / just to get close to you / can we burn something baby /…/ keep loving me, just love me /…/ I’m tired of being played like a violin / what do I gotta do to get in your motherfuckin’ heart?”

Toiseksi, Rihannan ääni on tuskin koskaan soinut näin voimakkaasti ja kainosti, ärhäkkäästi ja pehmeästi, uhmakkaasti ja flirttailevasti tai käynyt näin korkealla ja matalalla, saman biisin aikana.

Uusi albumi ”Anti” on rohkea kokonaisuus, tekijänsä huomioon ottaen, musiikillinen anti-kauppatavara. Siksi yhden ja juuri tämän biisin poimiminen ei varmaan ole oikeutettua, mutta toimikoon tämä esimerkkinä artistin monipuolisuudesta ja loppukoon tähän myös kuvitelmat, että Rihanna olisi vain yksi niistä hittitehtaiden ylikierroksilla käyvistä pop-tähdistä, jotka eivät ansaitse tarkempaa kuuntelua.

Sara: Synkkä matkustaja (albumilta ”Solus”, julkaistu 24.3.)

Tummasävyinen, sisäänpäin kääntynyt syntikkapop kohtaa avaran, lempeän ja korvia hivelevän laulusoinnin. Saran Joa Korhosen ja biisillä vierailevan Ringa Mannerin äänet sointuvat yhteen ainutkertaisella tavalla.

Taustapeilin kautta / taas tuijottaa / synkkä matkustaja /…/ vanha ystäväni / hän aloittaa / olen ainoa joka todella näkee / kuka todella olet / Nojaudu taaksepäin / ja irrota vyö / nyt on mentävä / niin pitkälle / kun tämä tie vie

Onko kyseessä vääjäämätön kohtalo vai mahdollinen vapautuminen sen kahleista jää avoimeksi, niin kuin monessa muussakin yhtyeen laulussa. Ehkä siksi Saran laulut tuntuvat toimivat parhaiten yksittäisinä biiseinä.

”Synkkä matkustaja” ei tarvitse seurakseen enää ketään muita. Siksi se viisaasti asettunut albumin viimeiseksi raidaksi.

Pateettista? Kyllä. Kaunista? Kyllä.

Fatboy: The Romantics (albumilta ”Moments”, julkaistu 1.4.)

Ruotsalainen Fatboy on laajentanut musiikkiaan yhä enemmän rockabillysta romantiikkaan. Kyseinen raita on tuosta todiste, nimeänsä myöten. On myös heti todettava, että tätä biisiä ei olisi tällaisenaan olemassa ilman Roy Orbisonia.

Kopioinnin, pastissin, tribuutin ja omaperäisen tulkinnan erot ovat tunnetusti pieniä, mutta Fatboyn silkka osaaminen, vuosien omistautuminen asialleen kuuluu ja nostaa yhtyeen biisit parhaimmillaan tasolle, jossa tyyli ja sisältö ovat kietoutuneet vääjäämättömästi yhteen.

Biisin alku kuulostaa suomalaiseen korvaan tutulta. Intro on kuin kaino ja kaunis alkosoitto sille, että hetken päästä mikkiin  tarttuu Badding tai Topi Sorsakoski. Biisin viehätys perustuukin paljolti kitaroihin, niiden hiveleviin ja hiljaisiin sointeihin, niiden kannattaessa näitä isoja sanoja:

Shake / this old world / to the ground / with god on our side

Nuo säkeet lauletaan tavalla, jota viittaa barrikadien sijaan samettivallankumoukseen. Fatboy säilyttää tyylinsä silloinkin kun kasassa on draaman ainekset.

The last of the dreamers / on the lonely side / of the blues” lauletaan biisin kertosäkeessä. Siinähän se on. Biisin ja koko yhtyeen tiivistys.

Lopun noin 20 sekunnin hienovarainen tempon nopeutus muistuttaa kauniisti siitä, mikä on yhtyeen ehkä suurin taito: hiipivän svengin luominen.

Bonnie Raitt: The Ones We Couldn’t Be (albumilta ”Dig in Deep”, julkaistu 26.2.)

Bonnie Raittin uuden albumin vaikuttavin raita löytyy sen viimeisestä, 12. laulusta. Sitä ennen olen kuullut täysin pätevää, ehkä erinomaistakin soittoa, hyviä biisejä ja sanoituksia, mutta jotenkin kaikki tuntuu liian rutiinimaiselta, liian moneen kertaan kuullulta ennen kuin Raitt aloittaa viimeisen laulunsa pelkän pianon säestyksellä.

It’s hard to say now who left first / It used to seem so clear / You and I were tangled from the start / somehow the scales just fell away”

Laulu, Raittin kirjoittama, henkii tosiasioiden tunnistamista, ymmärrystä, anteeksiantoa, surua, voimaa, pitäisi kai todeta, ihmisyyttä.

They say it goes both ways and I suppose / I could concede it /seems to matter more / now that you’re gone /…/If you really want forgiveness / better try the truth instead / it may be not enought / but it’s a start

Nämä ovat niitä Bonnie Raittin lauluja, joiden kauneuden ja viisauden edessä olen hiljentynyt vuosien varrella lukemattomia kertoja. Jälleen olen kiitollinen.

My glass is raised for all the ways / we tried to get it right / and so I’m sorry for the ones / Sorry for the ones /I’m so sorry for the ones we couldn’t be”.

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *