Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu radioblogina Ylen Radio Suomen ”Parasta aikaa”-ohjelmassa 18.4. Tähän versioon on tehty pieniä muutoksia ja lisäyksiä. Jutun lopussa on linkkejä ohjelmassa soitettuun musiikkiin.
Onko Euroopalla yhteinen popmusiikki vain kerran vuodessa, silloin kuin vietetään Euroviisujen finaaliviikkoa? Työvoima, ihmiset, rahat ja tuotteet ylittävät rajat hallitusti tai hallitsemattomasti, mutta miten on musiikin laita?
Törmäämmekö yhtään useammin tai tunnemmeko yhtään paremmin eri Euroopan maiden musiikkia kuin silloin ABBAN valtakaudella?
Vastaukseni on kyllä ja ei.
ABBA: Thank You For The Music
Kun ABBA tuli ja voitti, yhtye symbolisoi joko hyvässä mielessä eurooppalaisen musiikin nousua ja pahassa mielessä myös joillekin ylikansallisen musiikin nousua. Nyt ABBA symbolisoi ennen kaikkea ruotsalaisuutta, maan musiikillista ja markkinointiin liittyvää ylivertaista osaamista. Ruotsi on edelleen keskeisin eurooppalaismaa kun puhutaan musiikin viennistä omien rajojen ulkopuolelle.
Jotta musiikki voisi ylittää kansalliset rajat, tarvitaan vahvaa, ja oikeanlaista, kansallista musiikkikulttuuria. Tuo monopoli oli vähintäänkin 1990-luvun alkuun saakka Yhdysvalloilla ja Englannilla. Viimeisen ainakin kahden vuosikymmenen, voidaan kai todeta, myönteisimpiä kehityssuuntia Euroopassa on ollut oman maan, oman paikallisen musiikin määrän, laadun ja merkityksen kasvu. Suomi on ollut tämän kehityksen mallimaita.
Samalla se on merkinnyt ennen kaikkea angloamerikkalaisen musiikin pienentynyttä osuutta kulutuksesta ja markkinoista. Jonkinlaisena tuon kehityksen symbolina voidaan pitää siirtoa, jonka Englanti joutui tekemään tämän vuosituhannen alussa, vieläpä Suomen jälkeen (ja jonka popmusiikkisaavutuksille oli maassa usein naureskeltu): perustamaan julkisen organisaation musiikkivientinsä tukemiseen.
Angloamerikkalaisen musiikin ylivallan kaventuminen alkoi ensimmäisenä kahden musiikkilajin, raskaan sarjan metallin sekä urbaanin tanssimusiikin ja siihen liittyvän dj-kulttuurin kautta. Kyseiset tyylit eivät ole enää aikoihin tunteneet eurooppalaisia tai kansainvälisiä rajoja. Nuo genret ovat, maailmanmusiikin ohella, olleet viime vuosikymmeninä aidoimpia lipunkantajia vanhalle ideaalille: musiikki ei tunne rajoja.
Vaikka kansallisella musiikilla on ollut eri maissa entistä vahvempi asema, niin ainakin sen perinteisimmät muodot ovat uuden ongelman edessä. Suoratoistopalvelujen käyttö on vahvistanut useimmissa maissa nimenomaan kansainvälisen ohjelmiston asemaa. Otetaan esimerkiksi Suomi: viime vuonna fyysisen levymyynnin kotimaisuusaste oli kaksi kolmannesta, 66 %, mutta suoratoistopalvelujen vastaava luku on 33%. Ero on merkittävä. Sama ilmiö on tuttu monesta muustakin maasta.
Tuon muutoksen takana on todennäköisesti kyseisten palvelujen kansainvälinen luonne, pienen maan musiikki jää pakostakin jalkoihin miljoonien ja taas miljoonien biisien tarjonnassa. Toinen syy löytynee ikärakenteesta: suoratoistopalvelujen käyttäjät ovat, ainakin toistaiseksi, nuorempia kuin cd-levyjä ostava yleisö ja musiikin kulutus ja jakaminen ovat painottuneet laajaan genreen nimeltä moderni pop (erotuksena rockista). Aivan kuten tapahtui 1960-luvulla, silloin kun angloamerikkalainen pop rantautui nuorison kautta suomalaisen iskelmän rinnalle tai ohi.
The Beatles: She Loves You
Popmusiikin ja nuorison yhteys on tullut takaisin ja samalla kulutuksen kiivaus ja trendien nopea kierto. Tuossa vauhdissa perinteinen rock (kuka muista käsitteen ”aikuisrock”?) tai perinteisempi kansallinen musiikki jää helposti jalkoihin, sekä omilla että kansainvälisillä markkinoilla.
Fiorella Mannoia: I Treni A Vapore
Jos et tuntenut laulajaa, niin ei hätää eikä hävettävää, kuulut suureen ja valtavaan eurooppalaiseen enemmistöön: Fiorella Mannoia tunnetaan pääosin vain kotimaassaan Italiassa, tunnettu tosin jo kolmisenkymmentä vuotta. On kai niin että Mannoian musiikki on kansainvälisille markkinoille liian kansallista, ainakin kieleltään. Eros Ramazotti ei ole saanut seuraajia.
Italia, Espanja ja Ranska ovat kuitenkin tunnettuja vahvoista kansallisen popmusiikin perinteistään. Monessa entisessä Itä-Euroopan maassa tilanne on toinen, popmusiikin kehitys jäi aikoinaan, voitaisiinko sanoa poliittisen kehityksen jalkoihin:
Halott Penz: Darabokra Törted A Szivem
Yhtye on Halott Penz, ainoa unkarilainen artisti, joka on tällä hetkellä Spotifyn Unkarin kuunnelluimpien kappaleiden Top 50-listalla. Ei ole yllättävää, että juuri nuo maat, joissa oman modernin popmusiikin historia on lyhyt, näkevät Euroviisut suurena mahdollisuutena nousta osaksi popmaailmaa, ainakin viikon ajaksi.
Frans: If I Were Sorry
Olisi yllättävää, jos tämä nuoren teinitähden Fransin biisi ei menestyisi Euroopassa, Euroviisujen jälkeenkin. Mutta kappale edustaakin Ruotsia tämän vuoden viisuissa.
1970-luvulla puhuttiin ja oltiin huolestuneita ylikansallisen musiikin ja ylikansallisten levy-yhtiöiden ylivallasta. Nyt nuo samat yhtiöt hallitsevat musiikkimarkkinoita entistä selkeämmin (samalla kun niiden määrä on vähentynyt viidestä kolmeen). Mutta jos aiemmin näiden yhtiöiden tehtävänä oli varmistaa lähinnä angloamerikkalaisen musiikin leviäminen mahdollisimman laajalle, nyt niiden keskeisiä tehtäviä on satsata kunkin maan paikallisen musiikin tuottamiseen.
Se on hyvä asia, mutta väliinputoaja tuntuu edelleen olevan rikas paikallinen eurooppalainen musiikkiperintö. Se ei tunnu edelleenkään ylittävän rajoja vaikka meillä on nyt ennennäkemätön mahdollisuus kuunnella musiikkia yli rajojen, kosketusnäyttöä hipaisten. Usein kyse on musiikista, jolla ei toisaalta ole riittävää tarttumapintaa angloamerikkalaisen rockin jatkumoon kiinnostaakseen rockyleisöä tai joka toisaalta on liian ”keskitietä” ollakseen riittävän ”autenttista” maailmanmusiikin markkinoille.
Tarkoitan vaikkapa tällaista euroviisujen katoavaa kansanperinnettä henkivää musiikkia. Jos tämä ranskalaisen Zazin kappale ”Si” olisi maansa euroviisu, se ansaitsisi minusta voittaa kisat, sanotaanko nyt vaikka joka toinen vuosi.
ZAZ: Si
