Elämäni levyjä, osa 3. Blogin ensimmäinen osa ja perusteluja valinnoilleni luettavissa täältä ja osa 2 täältä.
Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (1982)
”Punaisen planeetan” mystisyys ja maagisuus ovat kestäneet tähän päivään saakka.
Nurmio itse on myöhemmin todennut, että levystä tuli paljon hienostuneempi kuin hän olisi halunnut. Voi olla, mutta juuri tuo ero kolmeen aiempaan saattoi olla se ratkaiseva, mikä tekee tästä albumista Nurmion hienoimman.
Levyn aloitus on ylittämätön: ”Anna anteeksi eno että katosin /sanomatta sanaakaan”.
R.E.M: Murmur (1983)
Tätä levyä ja sen vaikutusta oli sen ilmestyessä vaikea kuvata sanoilla. On edelleenkin.
Cyndi Lauper: She’s So Unusual (1983)
”Cyndi proved that the woman singer need not to be sensitive nor agonized nor ”artful” nor conventionally sexy nor a male imitator…A brilliant debut”. -Rolling Stone Album Guide.
Ei lisättävää.
The Replacements: Tim (1985)
Rockin aikakauden hienoimpia rock & roll-levyjä. Nuoruuden, toivon ja epätoivon purkauksia.
”Bastards of the Young” iskee suoraan kyseisen musiikin vähintäänkin puoliromanttiseen ytimeen:
”Dreams unfulfilled, graduate unskilled / it beats pickin’ cotton and waitin’ to be forgotten / We are the sons of no one / bastards of the young” /…/ Young Young Young Young Young / take it, it’s yours”.
Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)
Suomen ikuisesti isoimman rockyhtyeen täyteläisen, nyt jo ainakin puolen kansakunnan muistissa olevan soinnin ensimmäinen kiteytymä.
”Kiikkustuolissa istun / ja sinua muistelen” oli erityisen komea ja rohkea biisin aloitus yhtyeeltä, jonka ensisingle päättyi sanoihin ”poliisi uhkaa ihmisiä putkalla, uaa, ihmisiä putkalla.
Niin kuin Martti Syrjä totesi levyn ilmestyttyä, ”Kahdeksas ihme” ei kuitenkaan ollut punk-bändinä aloittaneen yhtyeen matka iskelmän puolelle vaan ”rockin rajalle”.
Levy oli Suosikki-lehden vuosiäänestyksessä vuoden toiseksi paras albumi heti Dingon jälkeen ja Rumba-lehden äänestyksessä samoin toiseksi paras heti Sielun Veljien jälkeen.
Kyseisten lehtien lukijat kohtasivat harvoin toisiaan. Nyt siihen oli vahvat syynsä.
No, ”Tihkumme seksiä” on tämän albumin ”Yellow Submarine”, mutta yhden voi aina antaa anteeksi.
Alice: Gioielli Rubati (1985)
Turha edes miettiä Alicen albumin genreä, koska se ylittää ne saman tien. Albumi, jonka melodiat kumpuavat jostakin italialaisen musiikin aarreaitasta. Edes ’80-luvun rumpusoundit eivät pysty pilaamaan levyn sävelkulkujen hivelevyyttä ja Alicen äänen majesteettisuutta.
Guns N’ Roses: Appetite For Destuction (1987)
Rock & roll -unelman viimeisiä suuria stadion-tason versioita. Olin toki liian vanha uskomaan tuohon, mutta pidin edelleen ideasta. Ja toteutuksesta. Eikä bändin kuva unelmasta ollut täysin yksioikoinen, se vain tuntui jäävän hullun energisen soiton ja laulun alle.
”You can taste the bright lights / but you wont get there for free”.
Matilde Santing: Breast and Brow (1989)
Great American Songbook -ajatuksen ja torch song -perinteen pelkistetty feministinen versio, ilman ohjelmallisuutta. Poikkeuksellinen yhdistelmä viileyttä ja suuria tunteita.
”Breast and Brow” on hiljaisen musiikin merkkiteoksia, joka tuskin olisi jäänyt katveeseen, jos olisi tehty Britanniassa tai Pohjois-Amerikassa. Nyt joutuu toteamaan, että tekijä on hollantilainen.
Kolmas Nainen: Hyvää ja kaunista (1990)
Alavuden nuoret miehet opettivat ikuiselle kaupunkilaispojalle jotakin hyvää, syvää ja kaunista tästä maasta. Ja bändissä soittamisesta ja kaveruudesta.
Siellä missä kasvoin ei koulut kesken jääneet. Eikä heinikossa ollut kissapetoja.
Pet Shop Boys: Discography -The Complete Singles Collection (1991)
Näiden 55 albumin lista muodostui osana äänestystä (ks. osan 1 intro), jossa toivottiin keskittymistä rocklevyihin ja välttämään kokoelma-levyjä. Pet Shop Boysien kohdalla oli pakko tehdä poikkeuksista toinen. Siksikin, että PSB on yhtye, joka suhtautuu jokaiseen singleen yhtä vakavasti kuin jokaiseen albumiin ja jokaiseen albumiin yhtä vakavasti kuin yksittäiseen singleen. Ja popmusiikkiin yhtä vakavasti kuin mihinkä tahansa muuhun ”vakavaan” musiikkiin.
Robert Christgaun, pisimpään levyarvioita kirjoittaneen rock-kriitikon (vuodesta 1967-) vuoden 1991 levyarvion sanoin: ”Celebral, sensitive, sensationalistic, shallow, this is the sound of pleasure at a distance. And also, oh yeah, pain”.
Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja (2008)
Irwin ja Vexi Salmi tuntuivat tämän levyn jälkeen kunnon jätkien lisäksi myös käytännön filosofian dosenteilta. Ehkä Irwinkin olisi Salmen lisäksi pitänyt näistä tulkinnoista. Jos ei muuten niin siksi, että Koivu on sentään saman kaupungin poikia.
Albumin päättävä ”Tervemenoa jätkänretale” on Koivun sanapainotuksin huima tulkinta. Alkuperäisen humppakomppi ja sinänsä hauska populismi kääntyy tämän tulkinnan kautta mietteliääksi, terävän kirkkaaksi ja hillittömäksi populaariksi taiteeksi.
”Ei herroille noin julkisesti haistatella passaa / kun moiset laulut purnaamaan vain villitsevät massaa / jos tämä ralli radiossa kieltämättä soisi / niin herrat kertosäkeeseenkin yhtyä noin voisi / tervemenoa jätkänretale! /tarpeeksi sä lärviäsi auoit”.
Anna Puu: Anna Puu (2009)
Kuulin tämän ensi kertaa levytys-studiossa yhdessä tekijöiden kanssa. Oli helppo aistia, että levy oli tehty Onnellisten Tähtien Alla. Kepeys, rentous ja ilo tuntuvat suomalaisessa musiikissa usein kovin pinnistetyiltä. Ei enää näiden kymmenen laulun jälkeen.
”Se alkaa naurattaa / kun oppii huomaamaan / et kaikki katoaa /aikanaan” lauloi Anna levyn ensimmäisellä singlellä.
Albumi alkaa ja päättyy kahdella suurella suomalaisella rakkauslaululla. Ne koskettavat edelleen, syvältä.
Chisu: Vapaa ja yksin (2009)
Chisu loi ensimmäisellä merkkilevyllään uudet säännöt suomalaiselle populaarimusiikille. Nainen yksin ja vapaana studiossa omaa näkemystään toteuttaen tässä murheellisten mieslaulujen maassa.
”Olisi kiva elää päivä 185-senttisenä miehenä”, totesi Chisu aikoinaan tämän levyn syntyvaiheista.
Lähes jokainen levyn lauluista ja sävellyksistä toi uusia kulmia suomalaiseen musiikkiin. Ja nuo kulmat eivät todellakaan olleet teoreettisia.
Beach House: Teen Dream (2010)
Beach Housen Victoria Legrand on laulaja, jonka sukupuoli olisi jäänyt minulle arvoitukseksi pelkän äänen perusteella.
Hämmentävää musiikkia. Sekä uuden että ikivanhan kuuloista. Sekä laajakangasmaisemaa että intiimiä lähikuvaa yhtä aikaa. Hidastetusti.
Ehkä tässä kohden yhtyeen musiikille annettu nimi kertoo muustakin kuin erottautumisen tarpeesta: dream pop.
Elbow: Build A Rocket Boys! (2011)
55/55. Tämän hienon albumin yksi hienoimmista raidoista on tunteikas, avoimuutta ja yhteisyyttä korostava ”Open arms”. Vaihtoehtomusiikin valtajulkaisun Pitchforkin arvostelija pelkäsi juuri tuon raidan kuvastavan liiaksi koko albumia, käyttäen ilmaisua ”mawkish”.
Mawkish: ”Sad or romantic in a foolish or exaggerated way”.
Pelko kasvojen menettämisestä on aina huono lähtökohta musiikin arvottamiseen. Tässä iässä se olisi jo surullisen huono.
Jälkisanat:
Elämäni 55 levyä? Ei: 55 levyä elämästäni. Toki harkiten valittuja, mutta ilman suurempaa systemaattisuutta.
Listani painotus rockin kolmeen ensimmäiseen vuosikymmeneen johtuu ainakin seuraavista syistä:
1) Aloitin listan tekemisen ’60-luvulta. Olisi voinut olla mielenkiintoisempaa aloittaa tästä päivästä. Listakin olisi voinut olla osin erilainen.
2) Nuoruuden levyillä on aina eniten painoarvoa elämän läheisimpien/ tärkeimpien/parhaimpien levyjen listoilla. Tämä lähentelee tieteellistä faktaa.
3) Nuoruuteni osui yhteen sekä jazzin että rockin suuruuden kausille. Sitä voisin pitää henkilökohtaisena lottovoittona.
Jos jazzin merkittävin uusiutumisen jakso oli 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin, niin rockin vastaava jakso ajoittunee 1960-luvun puolivälistä jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Noiden kolmen ensimmäisen vuosikymmenen ”tärkeät” levyt muodostavat myös suhteellisen yhtenäisen kaanonin, johon uudetkin sukupolvet ovat tutustuneet ja osin sisäistäneet.
Tuon jälkeen rock on kilpaillut uudistumisen ja suosion suhteen tanssimusiikin, rapin ja popin kanssa samalla kun rockin oma uudistuminen osin marginalisoitui vaihtoehtorockin maailmaan.
4) 2000-luku ei ole tarjonnut rockin suuruuden ajan tavoin yhtä merkittäviä hyppäyksiä eteenpäin vaan enenevässä määrin kierrätystä ja ”retromaniaa” (vrt. valintaperusteitani, osa 1). Post-ajoista puhuminen ei ole pelkkää teoriaa.
Listan painotus vanhempaan tuotantoon ei kuitenkaan ole suoraa seurausta yleensä ikään liittyvästä ”siteen katkeamista” uuteen musiikkiin. 2000-luvulla(kin) kuunteluni on valtaosaltaan keskittynyt uuteen. Tosin enenevässä määrin biiseihin albumien sijasta. (Näin osin jo ’90-luvulta lähtien silloisen radiotyöni luonteen vuoksi.)
Kiitän Mikko Vesantoa ”Autiosaaren levyt”-äänestyksen järjestämisestä. Tämä oli mukava matka, joka olisi muuten jäänyt tekemättä.
Jos joku taho seuraavaksi järjestää äänestyksen 2000-luvun albumeista, olen mukana. Jos biiseistä, olen vielä mieluummin mukana.
Seuraavassa blogissani ajattelin kuitenkin kirjoittaa minulle läheisistä levyistä, sekä biiseistä että albumeista, vuodelta 2016.
Related Posts
55 albumia, 55 vuotta, osa 2 Seuraava:
Suosikkilevyjäni vuodelta 2016