Top 40 Radion synnystä on pitkälti yli puoli vuosisataa ja suuruuden ajastakin vuosikymmeniä.

Nyt käsite Top 40 on tullut takaisin, osana suoratoistopalvelujen ydintä.

Samanaikaisesti on tullut takaisin popmusiikki, nuorisopainotteisuus ja hittihakuisuus. Samalla puhtaiden Top 40 –levymyyntilistojen merkitys on olennaisesti vähentynyt.

Tässä muutoksessa rockmusiikki ja albumit, hallittuaan isoa osaa markkinoita ja ajattelua 1960-luvun lopulta lähtien, ovat joutuneet puolustusasemiin.

Myös Suomessa. Tai ehkä erityisesti Suomessa, jossa rockilla on ollut paljon puolustettavaa (sen jälkeen kun se selätti iskelmän 1980-luvulta lähtien) ja popilla taasen suhteellisen lyhyt historia (vrt. Englanti, USA tai Ruotsi) ja jossa albumit ovat olleet markkinoiden selkeä päätuote 1970-luvun alusta lähtien.

Rock erkani listapopista viimeistään silloin kun Led Zeppelin ilmoitti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa levy-yhtiölleen, ettei enää suostu  single-levyjen julkaisuun. Vain nuorisopopparit julkaisevat singlejä, ei vakavasti otettavat rock-artistit. Heitä varten oli LP-levyt kokonaisteoksina.

Popin ja rockin nykyinen uusjako on tuonut mukanaan myös kahtiajaon iän mukaan, samalla tavoin kuin nuorisomusiikin syntyessä. Erona tosin se, että 1950- ja 1960-lukujen kahtiajako perustui vanhan ikäpolven viihdemusiikin ja uuden sukupolven rock’n’rollin ja popin väliseen eroon, nyt ero on populaarimusiikin sisäinen: uuden sukupolven pop, tanssipop ja rap vastaan vanhemman sukupolven valtavirta- ja vaihtoehtorock. (Tosin jako on myös näiden ryhmien sisäinen: ”poprap” vs. ”oikea rap” jne.)

Top 40:n synty syrjäseudulla

Top 40 Radion syntytarina on toistamisen arvoinen. Pienen amerikkalaisen radioaseman omistaja Todd Storz ja kanavan ohjelmapäällikkö miettivät paikallisessa baarissa 1950-luvun alkupuolella, miten radio voisi vastata tv:n lisääntyvään suosioon. Baarissa istuessaan he kiinnittävät huomiota, kuinka sen asiakkaat laittoivat aina samat levyt soimaan paikan jukeboxista. Sen jälkeenkin kuin suurin osa asiakkaista oli jo lähtenyt, paikan tarjoilijatar jatkoi samojen levyn soittamista. Kun radiomiehet kysyivät, miksi näin, vastaus oli yksinkertainen: ”I like ’em”.

Top 40 oli syntynyt ja syntypaikkana Omahan kaupunki itäisessä Nebraskassa.

Kulta-aikoinaan Top 40 Radio oli yhdysvaltalaisen kaupallisen kulttuurin mallituotteita. Se tuntui luovan vähintäänkin illuusion koko ajan eteenpäin liikkuvasta ajasta ja uusista hienoista hittibiiseistä tavalla, jossa radion rooli ei ollut kuulua jossain taustalla vaan nimenomaan olla ”tapahtumien” keskipisteenä.

Nuorisoasemat ja Top 40 Radio saattoi parhaimmillaan merkitä uusien levyjen, uusien tähtien, sointien, tyylien ja trendien jatkuvaa, jännittävää vyörytystä.

Samalla siihen liittyi yhteisöllisyyden ja ainutkertaisuuden ajatus. Me kuuntelemme (Yhdysvalloissa radio on ollut ennen kaikkea paikallinen) tätä hittibiisiä juuri nyt yhdessä muiden kanssa samalla kun dj puhuu juuri minulle. (Tästä kauneimpana esimerkkinä vuoden 1973 klassikkoleffa ”American Graffiti”. Top 40 radion kultakaudesta antaa myös erinomaisen kuvan ”Cruisin’ –History Of Rock N’ Roll Radio” -levysarja.)

Top 40 Radio juhlisti Suosiota. Ja samalla kuin vahingossa demokratiaa. Se antoi ainakin kuvitelman (nuorison) yhteisesti valitsemista yhteisistä levyistä edustaen samalla myös monipuolisuutta. Top 40 ei tuntenut nykyisen kaltaisia genrerajoja.

Ohessa näkyvän Top 40 radiohistoriikin kansi kuvaa oivallisesti popmusiikin, nuorisokulttuurin ja ”ulkomaailman” suhdetta. Kyse ei ollut ”oikeasta” kapinasta vaan oman olemassaolon esilletuomisesta, nuoruuteen aidosti liittyvän innostuksen ja hienosti näytellyn uhmakkuuden yhdistelmästä, jossa yhtenä tärkeänä välittäjinä toimi Top 40 Radio dj-tähtineen ja hittibiiseineen.

Top 40:n alkuperäistä ajatusta ei voi olla näkemättä populaarikulttuuriin olennaisesti kuuluvana ilmiönä, jonka sisään mahtuu sekä ikuisia klassikkolevyjä että ns. novelty-hittejä, sekä oikeudenmukaista ”nuorison äänen” toteutumista että räikeätä kaupallista manipulaatiota, sekä suositun musiikin siitä itsestään lähtevää ylivoimaa että marginaalisemman musiikin kohtuutonta syrjintää.

Top 40 Radion voittokulku loppui sitä mukaa kun markkina-analyysit ja kuuntelijatutkimukset kyseenalaistivat hittilistat. Top 40 oli liian laaja-alainen kehittyville tarkkojen kohderyhmien formaattiradioille, varsinkin USA:ssa.

Kun Top 40 Radio myöhemmin palasi (formaattinimellä Contemporary Hit Radio, CHR), se oli kaventanut hittien määrän usein puoleen. Hittiradion soittolistaan saattoi kuulua alle 20 biisiä. Alan yleiseksi motoksi, ja varovaisuuden osoitukseksi, muodostui lause ”It can’t hurt you, if you don’t play it” eli levyjen määrän vähentyessä vähenevät myös riskit.

Euroopassa Top 40 -ajatuksen kiteytymänä voidaan pitää kuuluisaa brittiläistä ”Top of The Pops” -tv-ohjelmaa (1964-2006), jonka suuruuden ajat jatkuivat ainakin viedä 1980-luvun videovuosikymmenen.

Suomessa koko Top 40-ajatus on ollut kaukainen. Lähimmäksi sitä ehkä pääsivät Ylen radion ”Kahdeksan kärjessä” -ohjelma 1960-luvulla ja tv:n ”Hittimittari” 1980-luvulla. (Suomen levymyynnin listakäytännöt ovat olleet vuosien varrella vähintäänkin moninaiset, ks. tarkemmin ”Sisältää hitin”-kirja, 2006).

Suoratoiston tulo ja Top 40:n paluu?

Tämä aika mahdollistaa uuden musiikin, uusien trendien, uusien tyylien ja artistien esiinnousun ja vaihtuvuuden samalla tavalla kuin ’60-luvun popmarkkinoilla.

Sitä puoltavat yleisen muutosvauhdin kiihtymisen lisäksi mm. nopea some-julkisuus ja -markkinointi, suoratoistopalvelujen käytön nykyinen nuorisopainotteisuus ja singlebiisien julkaisuaikataulujen nopeutuminen.

Paradoksaalista kyllä, nykyisten suoratoistopalvelujen kulutukseen perustuvien hittilistojen ”totuudenmukaisuus” on toisaalta estämässä samaa asiaa: vaihtuvuutta ja nopeaa muutosta.

Kun Top 40 sen kulta-aikoina perustui single-levyjen myyntiin, aktiiviset nuoret fanit ostivat suosikkinsa uuden levyn saman tien ja sen näkyi listapiikkeinä. Samasta syystä hittien kierto oli nopeaa. Vain levyn myyntitapahtuma oli merkitsevä listasijoituksen kannalta, ei myynnin jälkeisten kuuntelujen määrä.

Nyt kun Top 40 (tai paremminkin Top 50) -listat mittaavat todellista kuuntelua, toteutuu se, minkä Top 40 Radion synnyttäjät huomasivat jo jukeboxien käytöstä: suurin osa musiikin kuuntelijoista, sekä nuorista että vanhoista, kuuntelee pääsääntöisesti suhteellisen suppeata omien suosikkiensa valikoimaa niitä useasti toistaen.

Monipuolisuuden kannalta ongelmana on myös suosion keskittyminen. Pieni huippu supertähtiä täyttää usein listan kärkipään. Varsinkin silloin kun he julkaisevat albumin, jonka useat biisit ovat yhtä aikaa soitossa ympäri maailmaa. (Viimeisimpänä esimerkkinä Ed Sheeran.)

Lisäksi suoratoistopalvelut tarjoavat täysin loogisesti koko ajan enemmän yksilölliseen makuun ja kunkin hetken tunnelmaan räätälöityjä soittolistoja.

Populaarimusiikin yhteisöllisyyden kannalta tuo voi olla ongelma, mutta toisaalta tässäkin asiassa kehitys on kaksijakoista: omien suosikkiensa jakaminen muille on ennennäkemättömän helppoa.

Tuo jakamisen yhteisöllisyys ja Top 40:n potentiaalinen monipuolisuus ja yllätyksellisyys toteutuukin ehkä parhaiten suoratoistopalvelujen, ei ”virallisilla” hittilistoilla vaan ”Viral Hits”-listoilla.

 

Aina on kuitenkin mahdollista, että businessala, myös musiikkiin ja radioon liittyvä, tutkii ja analysoi itsensä puhki ja tämän päivän hitit, numerot ja käytännöt alkavat määrittää myös ennakoimatonta tulevaisuutta.

Tuosta muistutti äskettäin eräs ison levy-yhtiön brittipomo toivoessaan ”ettei musiikkibisnes aja itseään tilanteeseen, jossa se on kiinnostunut vain sellaisen musiikin tuottamisesta, jonka kuuntelua ei tutkimusten mukaan lopeteta tai vaihdeta toiseen heti ensimmäisen 15 sekunnin aikana”.

Lisää villityksiä?

Popmusiikissa hyvän vastakohta ei ole huono vaan tylsä. Rockin, ja erityisesti indie-rockin maailmassa tylsyyskin annetaan aivan liian usein anteeksi, jos tyyli ja asenne on vaan oikea.

Kaikki kunnia Neil Youngille hienosta urasta, mutta kun hän jälleen julkaisee ihan hyvän kolmen tähden albuminsa tai kun taas yksi ’80- tai ’90-luvun vaihtoehtobändeistä tekee yhtyeen huippuajat ajoittain mieleen tuovan toisen paluualbuminsa, niin sitä alkaa kummasti etsiä uutta voimaa siitä ”kovin pinnallisesta tämän päivän popista”.

Albumit edustavat vakautta, perinnettä ja toivetta pitkästä urasta, Top 40 -ajatus muutosta, vaihtuvuutta ja häilyvyyttä.

Lisäksi pop-ilmiöt, pop-singlet, fanius ja Top 40 ovat edustaneet kautta vuosikymmenien myös silkkaa elinvoimaa.

Vai oliko Beatlemania vain sivujuonne yhtyeen tarinassa? Olisiko soul mitään ilman single-levyjä? Tai tanssimusiikki? Eivätkö esim. T. Rex, Sweet, Slade ja Queen olleet nimenomaan singleistä, hittilistoista ja ajan trendeistä eläviä bändejä? Oliko ’80-luvun poptähti Kylie Minogue sittenkään huonompi kuin myöhempien aikojen viileämpi ja taiteellisempi Kylie? Oliko Spice Girlsin pitänyt olla vähemmän ”kaupallinen”? Olisiko Madonnan pitänyt olla nöyrempi? Oliko ’90-luvun brittipop kiteytettävissä siihen kuka teki parhaat albumit? Olisiko grungea ollut ilman hittibiisiä nimeltä ”Smells Like Teen Spirit”? Oliko Kirka syvimmillään silloin kun hän halusi olla rocklaulaja? Vähentääkö Dingon painoarvoa se, että yhtyeen ura ja suosio jäi niin lyhytaikaiseksi? Olisiko tämän vuosituhannen suomipopin nousu ollut mahdollista ilman uusien naistähtien hienoja single-biisejä?

Ovatko popartistit olleet parhaimmillaan silloin kun he ovat osoittaneet pidättyväisyyttä ja ns. hyvää makua?

Englannin ja Suomen kielessä on vanhahtava sana, joka kuvaa kuitenkin hyvin popmusiikin ja Top 40:n olemusta usein kiehtovana, usein jännittävänä, usein hölmönä, mutta aina nousevana, laskevana ja taas nousevana liikkeenä : craze, villitys.

Popmusiikkiin sopii erinomaisesti moneen kertaan toistettu sanonta: mieluummin överit kuin vajarit.

Jos et usko, palaa aivan alkuun ja katso yksikin Little Richardin YouTubesta löytyvä video.

Sitten uskot.

 

 

 

 

 

Related Posts