Ruth B: Don’t Disappoint Me, Slow Fade, Sycamore Tree (biisejä)
SOAK: Déjà Vu, Valentine Shmalentine, Knock Me Off My Feet, Everybody Loves You (singejä)
Ei ole paljoa hienompaa kun löytää valtavasta nykytarjonnasta uusia laulajia ja tekijöitä, joihin kiinnittyy ensi minuutista lähtien.
Ruth B on kanadalaisartisti, jota kuulin ensi kertaa toissa viikolla ja SOAK (kuva yllä) on Pohjois-Irlannista kotoisin oleva artisti, jota kuulin ensi kerran noin kuukausi sitten. Molempien kohdalla suhteeni heihin syventyi jokaisella uudella kuuntelukerralla.
Kummankaan kohdalla en voi ylpeillä kuulleeni heitä ensimmäisten joukossa, sillä Ruth B:n ensilevy ilmestyi v. 2015 ja SOAKin 2012. Ruth sai heti Juno-palkinnon vuoden kanadalaisena tulokkaana ja SOAK nostettiin BBC:n uusien lupaavien artistien listalle v. 2015.
Molemmat ovat nuoria tekijöitä, Ruth B (Ruth Berhe) syntynyt v. 1995, SOAK (Bridie Monds-Watson) 1996. Molemmat ovat jo julkaisseet yhden albumin ja heitä voidaan toki pitää ns. albumi-artisteina, mutta minulle he ovat juuri nyt persoonallisia hyvien biisien ja singlejen tekijöitä. Nämä heidän uusimpansa riittävät hienosti.
Ruth B. Levyttää suurelle levy-yhtiölle (Sony), SOAK tunnetulle indie-yhtiölle (Rough Trade). Molemmat tekevät musiikkia, jota ei ole helppo lokeroida siistiltä kuulostaviin genreihin.
Ruth B edustaa kuitenkin yhdessä suhteessa selkeästi modernia popmaailmaa: hänet löydettiin ”kotoaan”, laulamassa Vine videopalvelun kautta kuuden sekunnin mittaisia lainabiisejä (YouTubesta on niistä nähtävissä 12 minuutin kooste. 12 minuuttia = 120 ”laulua”). Muutaman hieman pidemmän videon jälkeen hän solmi levytys-sopimuksen.
Hänen ensi-singlensä ”Lost Boy” (2015) on tähän mennessä kerännyt lähes 400 miljoonaa Spotify-kuuntelua ja sen virallinen video yli 100 miljoonaa katselukertaa YouTubessa.
Kuten tuo ”Lost Boy” jo osoitti, Ruth B tekee kuitenkin musiikkia, joka välttää ilmeisimmät nuoriso-artistiratkaisut. Musiikki ei ole puhdasta poppia tai vaihtoehtopoppia, ei puhdasta r&b:tä tai rappia.
Ruth B on todennut viihtyvänsä paremmin kotonaan kuin bileissä tai julkisuudessa. Tuo kuuluu myös hänen musiikissaan. Biisien pienimuotoiset sovitusratkaisut ovat viisaita. Tuotannossa luotetaan hienosti artistin ääneen ja pianon sointiin.
Nuoruus ja aikuisuus ovat molemmat läsnä. Ruth B on vähän kuin nuorisomusiikin oma Norah Jones. Tosin hänen äänensä voi taipua Jonesia useampaan suuntaan. Merkkejä siitä on jo nyt olemassa.
Sanoitukset eivät aina nouse laulun tasolle, mutta parhaimmillaan ne kertovat kauniin vilpittömästi maailmasta, ihmisistä ja unelmista.
”So can we skip the small talk and go straight to our dreams / tell me about your family and all your greatest fears / I want your ideas on how you plan to save the world / so meet me when the sun’s out, we can talk about you and me / take a right on Front Street, I’ll be underneath the sycamore tree”
Ruth B:n musiikki on hyvällä tavalla vaatimatonta ja ”ujoa”. Hän ei ehkä ole syntynyt tähdeksi, mutta kylläkin laulamaan.
Olen kiitollinen jo nyt. Toki ajatus pitkästä urasta, joka on alkanut kuuden sekunnin ”biiseistä” kuulostaa sekin hienolta.
SOAK tekee iloisen surumielisiä lauluja. Lauluja hyvästä itsetunnosta ja epävarmuudesta, ulkopuolisuudesta ja lauantai-illan iloista kotikaupungissasi. Tarinoita aikuisuuden kynnyksellä.
SOAKin maailma on kauniisti avoin, ei valmis.
Uran alun folkmaisuus on muuntunut viimeisillä biiseillä popmaisempaan ilmaisuun. Musiikki kurkottaa kuitenkin oivallisesti eri suuntiin, siten että artistin oma ääni, sekä tulkitsijana että kertojana säilyy. ”Déjà Vu” kuulostaa osin kuin ’60-luvun poplaululta, ”Knock Me off My Feet” osin kuin ’80-luvun poplaululta, ”Everybody Wants You” kuin vaihtoehtoiselta voimaballadilta ja ”Valentine Shmalentine” kuin urbanisoidulta folk-balladilta.
Samoin kuin Ruth B:n tapauksessa, SOAKin kohdalla äänen persoonallinen sointi on musiikin ytimessä, sen lapsenomainen viattomuus, uhma ja herkkyys.
SOAKin monipuolisuudesta tulkitsijana antaa toisaalta hyvän kuvan hänen versionsa aikuismusiikin suuresta klassikkorakkauslaulusta ”I Can’t Make You Love Me”. (Bonnie Raittin alkuperäisen (1991) lisäksi sävellystä ovat tulkinneet mm. George Michael, Prince ja Adele.) SOAK tekee versiostaan (2016) täysin omanlaisensa, vieläkin hitaamman, pelkistetymmän, haavoittuvamman.
Pysäyttävä ja rohkea esitys 20-vuotiaalta.
Myönnän. Odotan innolla SOAKin tämän kuun 26.päivä ilmestyvää toista albumia. Sillä on yksitoista uutta biisiä, joita en ole vielä kuullut.
Related Posts
-
Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Antti Tuiskun Suomi
