Laura Närhi: Tekisin tän uudelleen (Warner, julkaistu 14.3.)

Erinomaisia kotimaisia naislaulajia on tunnetusti jo paljon, mutta Laura Närhi erottuu edelleenkin helposti joukosta. Hänen äänensä pehmeys ja pidättyväisyys yhdistettynä tulkinnan helppouteen ja tarkkuuteen ovat ainutlaatuista suomalaisessa musiikissa. Jokainen laulettu sana saa tuota kautta merkityksensä. Turhia sanoja tai elkeitä ei ole.

Minulle tuo ääni on kuin tiivistys pohjoismaisista hyveistä, tyyneydestä, kohtuullisuudesta ja ihmisyydestä.

”Tekisin tän uudelleen” on muodoltaan samoilla linjoilla kuin pari vuotta sitten ilmestynyt iso hitti ”Supersankari”. Tämän voisi vaikka nähdä sen jatko-osana, jossa erosta on tulossa todellisuutta.

”Saanko mä täyttää hyllyt, jotka jätät tyhjilleen / entä täyttyykö koskaan se aukko, jonka sä muhun teet / susta jää höyry ikkunaan, ei voida enää toisiamme satuttaa”

Kyseessä on erolaulu, jonka pääosassa ovat suru ja hyväksyntä. Biisin lopun syntikkanostatus Lauran laulaessa sanat ”mä tekisin tän uudelleen” kuulostaa melkein jo fanfaarilta menneelle.

Kokemuksellisesti minun on vaikea samaistua biisin tarinaan, mutta minun on äärimmäisen helppoa heittäytyä sen vietäväksi.

Joku voi pitää tätä musiikkia liian ”turvallisena” ja ennalta arvattavana, mutta minä kuulen siinä poikkeuksellista levollisuutta ja hienovaraisuutta. Sellaista, joka soi vaivatta ja kantaa pitkään.

Teleks: Kaksi ainoaa (Universal, julkaistu 21.3.)

Teleksin Pepe Johanssonin äänessä on Laura Närhen kaltaista luonnollisuutta ja rauhallisuutta. Ollut Teleksin ensi-singlestä lähtien (v. 2000).

Uuden ”Kaksi ainoaa”-biisin rakenne ja sointukulut eivät yllätä, mutta jotain uutta biisissä on. Mietin hetken ja kyllä, sanat ja niiden laulutapa tuovat nyt vahvasti mieleen Samuli Putron. Tuntuu kuin Teleksin sanoituksissa olisi nyt enemmän sekä sanoja että arjen pieniä yksityiskohtia. Ensimmäisen 45 sekunnin aikana kuulet nämä sanat:

”Mä vien roskat ennen kuin lähden töihin valumaan monelta sä tuut mäkin sua pus pus / onks ne perjantaina tulossa ootsä nähnyt mun luistimia / onks sul yhtään rahaa mul on vasta ensi viikolla miten mä sut löysinkään otat sä vielä viinii on se jännää kun nekään ei ole enää yhdessä / toi seinä on jo maksettu ensi vuonna keittiö ketä meinaat äänestää mun äiti soitti ettei isällä oo enää paljon aikaa jäljellä”

Samanlainen kerrontamuoto oli jo iduillaan viime vuoden lopun singlellä ”Ikean kuvasto”, mutta nyt yhtye tuntuu olevan enemmän sinut sen kanssa.

Teleks on toki popimpi ja kevyempi kuin Putro, mutta toisaalta ei niin romanttinen kuin Juha Tapio. Teleks liikkuu tällä biisillä jossain noiden kahden artistin välimailla.

Liian turvallista ja ennalta arvattavaa? Minä nautin biisin vaivattomasta laulusta ja yhtyeen luonnollisen kuuloisesta uudistumisesta.

Pidän myös levyn kansikuvasta. Ei ihan keskitietä.

Eroma: Pois pois pois  (Eroma, julkaistu 15.3.)

Eroma ei ole mieleenpainuvimpia artistinimiä. (Tulee artistin nimestä Virpi Eroma).

Biisin tekijä on kuitenkin jo pitkän linjan ammattilainen, jonka äänen puhtaus ja tulkinnan osuvuus herättävät kunnioitusta. Varsinkin kun sanat hänen toisella soolo-singlellään eivät ole aivan jokapäiväistä genressään.

Eroman ensimmäinen single ”Kolmesataa” oli sanoitukseltaan vielä dramaattisempi. ”Ei siitä oo ku vähän yli kolmesataa päivää/ kun mä päätin koittaa hengittää/ kun mä päätin etten hyppääkään”.

Tämä kakkos-single sisältää saman kaksijakoisuuden. ”Ja mä nyökyttelen ja ja mä nieleskelen, mutta hymyillen juon ja juo /…/ pois pois pois, mä tahdon vain kotiin, en jaksa esittää”.

Lopun nostatusyhteislaulu vain lisää tarinan tehoja.

Turvallista ja ennalta arvattavaa? Ei ainakaan tarinaltaan. Vai koska kuulit viimeksi kepeältä kuulostavan pop-biisin, joka päättyy kiteytykseen ”en kuulu mihinkään” siten että se kuulostaa todelta. Pelottavankin todelta.

 

Vastaukseni otsikon kysymykseen. Turvallista keskitien poppia?

Kyllä ja ei. Kaiken kolmen biisin muotokieli on helposti lähestyttävää. Niihin on helppo mennä sisään (olettaen, että genre on sinulle edes vähän tuttu tai kiinnostava).

Ehkä voidaan puhua keskitiestä, koska muodon uudistaminen ei ole näiden biisien keskiössä (kuten esim. Chisun ja Ellipsin (Haloo Helsingin Elli) juuri ilmestyneillä singleillä).

Ainakin näitä kolmea biisiä yhdistää se, etteivät ne ole nuoriso- tai bilemusaa, vaan käsittelevät aikuisten, tai nuorten aikuisten tuntoja ja ihmissuhteita. Niille on myös yhteistä särön tai kitavetoisuuden puuttuminen, keskiössä ovat puhtaat muodot ja soinnit, sekä lauluilmaisut, joiden uskottavuus ei synny karheudesta, kiihkosta tai tunneryöpyistä vaan ennen kaikkea kontrollista ja siitä, että muodon voidaan arvella palvelevan tarinaa, ei itse itseään.

Onko muodon suhteen ajateltu esim. ns. radioystävällisyyttä, sitä en voi tietää. (Termillähän usein viitataan siihen, että kyse olisi musiikillisten ”särmien” poistamisesta radion tarpeita ajatellen.)

Keskitie (”mainstream”) -ilmaisua on myös käytetty aikojen kuluessa sen verran löysästi, että siitä on ollut vaikea saada mitään irti. Selkeimmän sisältönsä se on saanut negaation kautta: keskitien kautta on viitattu siihen, että se ”oikea”, ja usein sitä ”parempaa” makua osoittava musiikki on jossain toisaalla.

Ja kun puhumme keskitiestä, puhumme yleensä vain muodosta, ei musiikin ”lopullisesta” sisällöstä kuulijalleen.

Ja kun puhumme musiikin tuomasta turvallisuuden tunteesta (josta ”turvallinen” muotokieli on osa), puhumme luultavasti eräästä musiikin aivan keskeisestä ominaisuudesta kuulijalleen.

Ja samalla sen eräästä vähiten kirjoitetusta ja tutkitusta ominaisuudesta.

Uskaltaako sitä epäillä, että se voi kertoa jotakin rohkeuden puutteesta?

 

 

 

 

 

 

Related Posts

• 

  Country-katsaus, osa 1: Tenille Townes ja Ruston Kelly

• 

  Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue

• 

  Antti Tuiskun Suomi