MENU

• 25.4.2019 • Arvostelut, Blogi1 kommentti

Lisää nuorista lahjakkuuksista ja vallankumouksesta

Jatkan siitä, mihin viime blogissani jäin. Kirjoitan uusista nuorista lahjakkuuksista, nyt myös heidän sukupuolestaan.

Ja siitä miksi me tarvitsemme lisää lauluja nuoruudesta.

60-vuotiaan Madonnan juuri ilmestyneen singlen aloitus toimikoon johdantona.

I took a bill and had a dream / I went back to my seventeen year / allowed myself to be naive / to be someone I’ve never been

Tämän hetken kuunnelluin ja puhutuin nuori lahjakkuus on amerikkalaisartisti Billie Eilish. Hän ei ole tämän kirjoituksen keskiössä, mutta hänestä on hyvä aloittaa.

Eilish teki ensilevynsä 14-vuotiaana v. 2015, nostettiin viimeistään kahta vuotta myöhemmin popin uudeksi toivoksi (mm. Apple Music) ja on juuri nyt 17-vuotiaana suositumpi kuin kukaan muu nuori artisti. Eilish on pop/vaihtoehtopop-sensaatio, joka on saanut myös mielipidevaikuttajat ja kriitikot puolelleen. Ansaitusti.

Billie Eilishin takana on kuitenkin tuhansia ja taas tuhansia nuoria artisteja, joiden tulevaisuus tulee olemaan toinen. Kaikista ei tule tähtiä, suurinta osaa ei tulla koskaan kuulemaan kaveripiiriä tai pientä suosiota laajemmin.

Joillekin tämä voi tulla pettymyksenä, useimmille realiteettina. Kaikki kun eivät ole yhtä lahjakkaita kuin Eilish. Tai yhtä onnekkaita, yhtä kiinnostavia persoonia, yhtä taitavasti manageroituja tai markkinoituja, yhtä hyvin ajan henkeä luovia tai siihen sopivia. Tai yhtä varhaiskypsiä, taiteellisesti kunnianhimoisia tai luovuudelle yhtä suotuisassa kasvuympäristössä varttuneita (kuten esim. Eilishin tavoin 17-vuotiaana vahvasti debytoinut uusiseelantilaisartisti Lorde).

Tähtien ja perinteisillä kriteereillä ”uskottavien” artistien rinnalla pitäisi puhua myös muista lähtökodista, tavoitteista ja todellisuuksista.

Teinitytöt ja nuoret naiset ovat toki jo palautettu erääksi musiikkiteollisuuden keskeiseksi kohderyhmäksi, mutta tekijäpuolella roolit ovat edelleen rajattuja ja paljolti muiden määrittelemiä.

Otetaan esimerkiksi girl in red  (= Marie Ulven, kuvassa). Hän nuori norjalainen musiikintekijä, joka on viimeisen vajaan kahden vuoden aikana kirjoittanut kappaleensa ja pääosin myös äänittänyt ja tuottanut ne omassa makuuhuoneessaan. Toistaiseksi julkaistuja biisejä on yhteensä kymmenen.

Näin hän kertoo: ”Minä teen lauluja spontaanisti ja ”oikean” studion käyttö hidastaisi niiden tekemistä. On paljon mukavampaa saada uudet ideat tallennettua heti. Haluan kehittää omaa sointiani ja en tarvitse juuri nyt muita kertomassa millainen sen pitäisi olla. Tuottajan aika on ehkä sitten kun olen varmempi omasta suunnastani…Tällä hetkellä haluaisin tulla itse paremmaksi tuottajaksi…Tuntuu oudolta, että kun nyt kirjoitan laulun, niin joku oikeasti kuuntelee sitä! Vielä jokin aika sitten näin ei ollut.”

Ei ihme, että bandcamp.com -sivustolle hän on kirjoittanut vain tekstin: ”I’m 20. I make my songs in my room”.

Girl in redin kappaleet ovat lyhyitä, osin luonnosmaisia, tyylilaji jostain indien, folkin ja tee-se-itse-tyttöyhtyepopin välimaastosta. Lyriikat ovat suoria, selkeitä lauluja ikäisiltä ikäisilleen, selkeästi myös tytöiltä tytöille.

”They are so pretty, it hurts / I’m not talkin’ ’bout boys, I’m talkin’ ’bout girls”

”Oh Hannah, I don’t wanna be your friend / I wanna kiss your lips /…/Oh Hannah, tell me somethin nice / like flowers and blues skies /…/ I don’t wanna be your friend, I wanna be your bitch”

”My worst habit is / my own sadness /…/ Summer depression (Why?) / there’s so much time to question my life”

I’m wasting my time on pointless things / I sometimes think / when does life begin? / I’m falling out of conversations / I can’t pay attention / repeat the question / I need to be alone

Lauluista huokuu kiihko ja pelko, varmuus ja epävarmuus. Ne kuulostavat juuri siltä, että niiden tekijä on teini-ikäinen eikä yritä kuulostaa miltään muulta. Tulee tunne, että musiikista aidosti puuttuvat ne suodattimet, jotka saisivat ne kuulostamaan hitti- tai ”taidekaavaan” puristetuilta.

Mikä hienoa, girl in redillä alkaa olla jo kuuntelijoita ja seuraajia: hänen neljää suosituinta Spotify -biisiä on kuunneltu yli kuudesta miljoonasta yli 11 miljoonaan kertaan.

Ne ovat isoja lukuja omasta makuunhuoneesta käsin luodulle musiikille.

Teini-ikäisten/nuorten naisten kohdalla määrien ja lukujen sijaan olennaisinta on kuitenkin viime vuosina toteutunut avoin mahdollisuus luoda musiikkia vaikka omassa makuuhuoneessa, saada se nettilevitykseen ja kuultavaksi melkein missä päin maailmaa tahansa sekä mahdollisuus saavuttaa (ainakin rajattua) suosiota ilman suuria markkinointibudjetteja tai radiosoittoa (ja ehkä samalla vapautua ajatuksesta tehdä radioon soveliasta musiikkia), ilman suurta ajatusta tai painetta ainutlaatuisesta tyylistä tai albumikokonaisuuksista (joihin perinteinen (miesten rakentama) rock-estetiikka on paljolti perustunut).

Oma yleisökin löytyy/voi löytyä ensin somen, ei keikkojen kautta. Sekin on alentanut kynnystä, merkittävästi.

Tiedämme jo, että tämä uusi todellisuus on aivan jotain muuta kuin se ennustettava ketju studiosessio-, julkaisu-, markkinointi- ja kiertue-aikatauluista, johon musiikkiala oli tottunut. Tuo selkeys jäi edelliseen, cd-levyjen aikaan. Aikaan ilman somea ja suoratoistoa.

Siksi pitäisi puhua enemmän musiikin temiseen liittyvistä kokeiluista, sattumista ja ”lapsellisuuksista”, hyväksyä paremmin siihen liittyvät epäonnistumiset ja ”epäloogisuudet”.

Pitäisi puhua enemmän musiikin tekemisen iloista. Yksittäisetkin onnistumiset voivat olla tekijälleen ja yleisölleen elämää suurempia. Ei nuoruutta kannata tuhlata urasuunnitteluun.

Ammattilaisuus ja -maisuus voi tarkoittaa myös vain niitä ”fiksuja” ratkaisuja ja nuoruuteen liittyvien ”hölmöilyjen” vähättelyä tai ali-arviointia.

Toki rap on jo pitkään ollut myös Suomessa enemmän tai vähemmän hyväksytyn hölmöilyn, kokeilun ja epäkorrektiuden aluetta, mutta senkin sisällä naistekijät ovat viime vuosiin saakka olleet alistetussa asemassa (lue kirja ”Hyvä verse -suomiräpin naiset”, 2019)

Nykyinen musiikkimaailma on myös aivan liian rikas, jotta sen arvottamisen voisi tiivistää vain ”suurta kypsyyttä osoittavaksi kappaleeksi/albumiksi”, ”ainutlaatuiseksi taiteelliseksi näkemykseksi” tai ”kunniakkaan pitkäksi ja johdonmukaiseksi uraksi”.

Silloin olisimme ainakin lähempänä sekä musiikin tekemisen ja kuuntelun arkea että sitä monipuolisemmin arvottamassa.

Kyse on teknologian radikaalista muutoksesta alkunsa saaneesta ja kun varkain kehittyneestä musiikillisesta muutoksesta/liikkeestä. Liikkeestä ilman selkeää ideologista sisältöä (siinä mielessä kuin oli folk-liikkeellä 1960-luvun alussa, hipeillä hieman myöhemmin, punkilla 1970-luvulta lähtien, osin ”indiellä” ’80-luvulta lähtien tai naisartistien ”Riot grrrl” -liikkeellä ’90-luvulla).

Kyllä, nämä uuden sukupolven teini-ikäiset tai nuoret naiset saattavat juosta trendien perässä ja heitä pyritään usein mahduttamaan sovinnaisiin kaavoihin (jotka kummatkaan eivät missään nimessä ole uusia asioita popmusiikissa), he saattavat kopioida suosikkejaan ilman omaa tyyliä (myös Dylan aloitti kopioimalla idoleitaan, jokainen nykyinen punkbändi on kopio punkista jne.), heidän odotuksensa voivat olla ylimitoitettuja, mutta heidän halunsa ja kykynsä ilmaista itseään on esillä ennen kuulumattomilla tavoilla.

Siksi kyse ei ole pelkästä laadusta. Suotuissa olosuhteissa riittävä määrä tuottaa mitä todennäköisimmin myös laatua.

Ja nyt olosuhteet ovat otolliset. Nuoret naiset ovat saaneet musiikin tuotantovälineet monelta osin ensi kertaa haltuunsa (vrt. perinteiset bändikuviot poikien ”tuotantovälineinä”). He ovat myös kasvaneet keskellä heille luontaisinta markkinointikanavaa, somea.

Ja heillä on uskallusta enemmän kuin koskaan.

Siksi he eivät ole koskaan aiemmin, tuskin minkään musiikinlajin historiassa, saaneet näin laajasti, näin monimuotoisesti ja näin omaehtoisesti omaa ääntänsä kuuluviin. (Olen kirjoittanut aiheesta mm. näiden artistien kohdalla: Ruth B & Soak, Rosalia, Honey Hahs & Ambar Lucid, Tierra Whack, Phoenix & Sigrid, Meghan Trainor, Ellinoora, Sanni ja Vilma Alina.)

Ja tämä kehitys ei rajoitu vain englantia puhuvaan maailmaan ja koskee vahvasti myös Suomea (tärkeimpänä suunnannäyttäjänä 20-vuotiaana debytoinut Sanni).

Siksi voidaan puhua myös vallankumouksesta. Tai vähintäänkin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteuttamisesta.

Teini-ikäisten ja nuorten naisten matka ”pelkistä passiivisista” ja ”ohjailtavissa olevista” popmusiikin kuluttajista (jotka aikuisten/poikien mielestä osoittivat sitä pahimmillaan kirkumalla) merkittäviksi musiikin tekijöiksi ja vaikuttajiksi on ollut aivan liian pitkä.

Tarvitsemme (edelleen) lisää sekä viileitä että kirkuvia teinityttöjä. Ja kaikkia ja kaikkea siltä väliltä.

Tarvitsemme lisää popmusiikkia nuoruudesta.

Niinkuin Samuli Knuuti on kauniisti kirjoittanut:

”Ikä saatta olla vain numero, mutta popmusiikissa se on paljon muutakin: jäljentämätöntä kulttuurista pääomaa. Maailman menestyneimmät hittikirjoitustiimit hallitsevat jokaisen iskusävelmän laatimiseen tarvittavan silmänkääntötempun, sellaista hattua ei olekaan josta he eivät kaniinia vetäisi.

Mutta nuoruutta, nuorena olemisen suloista hysteriaa, he eivät voi jäljentää.”

 

 

 

 

 

 

Related Posts

One Response to Lisää nuorista lahjakkuuksista ja vallankumouksesta

  1. Hessu.koistinen sanoo:

    Hyvä kirjoitus, nuoruutta ei voi jäljentää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *