MENU

• 9.3.2011 • Arvostelut, Blogi, Yle blogit ja kolumnit 2007-2014Kommentoi860

Matti Johannes Koivu löysi äänensä

 

Ke 09.03.2011 @ 13:41

Matti Johannes Koivun ”Toisen maailman nimi” on äärimmäisen persoonallinen, kunnianhimoinen ja vaativa levy.

Sellainen, joka haastaa kuulijansa eikä päästä häntä helpolla.

Monet ”maallikot” epäilisivät jo tässä vaiheessa, että nyt taitaa kyse olla siitä tekotaiteellisesta paskasta.

Ei ole. Tämä levy imee mukaansa ja sitä haluaa kuullella kerta toisensa jälkeen kuin parastakin popmusiikkia.

Mutta totta vieköön, popmusiikkia tämä ei ole.

Perinteisen popsävelmän riimit ja kertosäkeet puuttuvat. Kyse on paremminkin hitaasti etenevistä tuokiokuvista, ihmiselämän kuvista. Ja kyllä kai myös Koivun oman sukupolven kuvista.

Matti, Irwin ja Vexi

Matti Johannes Koivun kaksi ensimmäistä soololevyä ”Puuhastellen” ja ”Kovat piipussa” ovat tähän uuteen verrattuna, jos ei nyt puuhastelua, niin hyviä harjoitelmia.

Sen sijaan Koivun v. 2008 ilmestynyt ’Irwin Goodmanin lauluja’ voisi nähdä tämän levyn henkisenä edeltäjänä. Tuntuu kuin vasta Irwinin tunnettujen laulujen kautta Koivu löysi oman äänensä. Tuolla levyllä Irwinin ja Vexi Salmen ronskit rallit kääntyivät hartaiksi filosofisiksi pohdinnoiksi elämästä. Levy oli yhtä paljon Koivun kuin Vexin ja Irwinin. Se ei ollut pelkkä tribuuttilevy.

”Toisen maailman nimi” on jatkumoa tuolle pohdinnalle. Laulut ovat nyt Koivun omia, mutta sama vire on vallalla. Kyse on elämästä ja sen pohdinnasta. Sen edessä hiljentymisestä.

Koivu kummastelee maailmamme menoa, mutta ei ota suoraa kantaa toisenlaisen maailman puolesta. Sanoman ydin voi olla, että tärkeintä on pysähtyä kysymään.

”Kaikki pyörii, kaikki pyörii ja hermot on pinnassa / mut mä en tiedä oonko tulossa vai menossa”. ”Ylös ja alas, tyhjä ja täysi / millä niitä yhdistäisi?”

Rakkaudesta Koivu laulaa kauniisti. ”Täällä on kaikille / monta sataa elämää / Annan yhden niistä sinulle / enkä voisi antaa enempää”. Mutta rakkaus, sekin on menossa ja tulossa: ”Sinä istut viimeistä kertaa / huoneeni tuolissa / ja sanot ettei mikään tässä maailmassa / ole pysyvää ”.

Matti ja Iro

Koivu on todennut, että levyä on synnytetty pitkään. Sen kuulee. Ja kuulee myös kuinka olennainen osa levyn synnyssä on varmasti ollut Iro Haarlalla, joka tunnetaan paremmin jazz- ja taidemusiikkipiireistä.

Esimerkiksi ”Peukaloinen” -kappaleen kertosäkeessä soivat harppu, oboe ja sello. ”Maailman kallioilla” soivat harppu, oboe, piano ja  kontrabasso.

Soivat häkellyttävän kauniisti.

Levyn isoin laulu sovitukseltaan, teemaltaan ja tarinan monimuotoisuudessa on ”80-luvun lapset”. Siinä vilahtaa myös 60-lukulainen maailma ja se kuuluu myös kunnianhimoisena ”Love Records” -tyyppisenä sovituksena.

Kappaleen kertosäkeessä Koivu laulaa näin:

”Ja minä kadehdin 80-luvun virkamiesten naivia utopiaa /
Ja minä vihaan sitä”.

On aikamoinen saavutus saada tuollaista kertosäettä toimimaan. Matti Johannekselta se onnistuu. Hän laulaa sen kun muusikko, ei julistaja.

Viime kädessä, ja onneksi, Matti Johannes Koivu on laulaja. Vain hänen äänensä sävyjen, kauneuden ja voimakkaan läsnäolon kautta nämä laulut elävät ja saavat kuulijan mukaansa.

Muuten tämän levyn laulut voisivat jäädä vain tauluiksi gallerian seinällä.

Mitä genreä levy edustaa?

Nyt voisi kerrankin sanoa, että kyse on genrestä nimeltä musiikki.

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *