MENU

• 5.11.2010 • Blogi, Yle blogit ja kolumnit 2007-2014Kommentoi

Hanna Pakarinen rockkritiikin kourissa

Pe 05.11.2010 @ 14:08

Kirjoitin jokin aika sitten Hanna Pakarisen uuden levyn arvion yhteydessä näin:

”Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols -voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.
Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä? 
Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ’No, täytyyhän hänen jotain vielä yrittää.’’

Hanna ei tosiaan tunnu olevan musiikkimedian lemmikki, ei ainakaan rockhenkisen lehdistön. Uusin Rumba-lehti ruttaa surutta Hannan levyn antaen sille yhden tähden viidestä.

“Hanna Pakarisen viides albumi ’Paperimiehen tytär’ käyttää vielä viimeisen hätävarakortin: laulukielen vaihtamisen”.

Tämähän tuntuu menevän ihan käsikirjoituksen mukaan.

On hienoa, jos Hannan levystä ollaan eri mieltä. Mutta kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi.

Rockkritiikki kun on kritiikin lajeista se, joka on eniten saanut elää ihan rauhassa muulta maailmalta.

Rockkritiikki: Oman elämänsä herra?

Ko. kritiikki jatkuu:

”Harmittaa Hannan puolesta, että..levyn tekemiseen on panostettu arviolta saman verran kuin aivokuolleen koomapotilaan herättelyyn ihmepelastuksen toivossa.”

Mitä tuollaisesta lauseesta pitäisi sanoa? Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan.

Tai miltä tuo voi tuntua viattomasta ulkopuolisesta eli ihan vaan musiikista monissa sen eri muodoissa pitävästä ihmisestä?

Jatkoa seuraa: “Musiikillisesti levy on vain poikkeuksellisen halvan kuuloista ja joutavanpäiväistä pop-iskelmää, josta ei saa jalostettua hittejä kuin lahjomalla radiokanavat.”

”Joutavanpäiväistä pop-iskelmää”. Kyseessä on yksi monista ilmaisuista, joilla pyritään kuvamaan kaupallisen hittikoneiston ulos suoltamia tuotteita. Tuosta on olemassa monia versioita, keskitien pop, tusinapop, aikuispop & rock, iskelmällinen rock jne. Niille kaikille on ominaista, että niitä käytetään rockkritiikissä ilmaisemaan musiikkia, joka on tavalla tai toisella vesitetty muoto itse pilaantumattomasta, aidosta asiasta. Ne ovat ominaisuuksia, joita oikealla (so. meidän) musiikilla ei ole.

Kulttuurin tutkijat voisivat tässä yhteydessä sanoa, että luokittelu (“joutavanpäiväinen pop-iskelmä”) luokittelee paremmin itse luokittelijan kuin luokittelun kohteen (luokittelija = arvostelija, joka haluaa tällä tavalla erottautua tavallisesta mausta). Itse musiikista nuo luokittelevat ilmaisut eivät paljoakaan kerro. Eikä se ole tarkoituskaan, koska ko. musiikki ei määritelmällisesti ansaitse lähempää tarkastelua.

Rockkritiikissä muoto korostuu. Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),
 koko sisältö saa mennä.

Tilanne on vähän sama kuin vähättelisi lännen elokuvia sillä perusteella, että niissä esiintyvät aina ne samat inkkarit ja pyssymiehet.

Vihje: Jos Hanna Pakarisen “Paperimiehen tytär” halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan. 
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.

“Joutavanpäiväistä”? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta.

Hannan uran loppu?

Arvostelu alkaa lauseella “Säälin sinua, Hanna”.

Lause suomennettuna: Säälin ja harmin takaa löytyy ajatus, jossa syntipukki ei ole niinkään Hanna itse, vaan iso paha levy-yhtiö. Se on pakottanut Hannan viimeisenä kaupallisena keinona laulamaan suomeksi ja yhtiön olemattoman panostuksen tuloksena tuotantomyllyn toisesta päästä on tullut ulos “outavanpäiväistä pop-iskelmää”.

Kyseessä on klassinen, vahvasti rockkritiikkiä sävyttänyt käsitys taiteen ja bisneksen suhteesta. Artistin, ja hyvän musiikin, suurin uhka on paha bisnes.

Joskus tuo teoria on totta, joskus ei. Varmaa on vain se, että rockkritiikki on hellinyt tuota syntipukkiteoriaa alusta alkaen.

Arvostelun lopussa Hannan ura pannaan vielä varmuudeksi pakettiin:

“Albumi lienee viimeinen sinetti Pakarisen uralle. On silti täysin ansaittua, että Hanna sai vihdoin oma äänensä kuuluville edes hetkeksi, vaikkei ketään ei enää kiinnostakaan”.

Tässäkin toistuu halu ymmärtää Hannaa, mutta kun rockkritiikille niin tärkeä asenne painaa päälle, niin tuloksena on taas täysin käsikirjoituksen mukainen ylhäältä päin heitetty tölväisy. Ilmaisu “ketään ei enää kiinnostakaan” tarkoittaa yleensä käytännössä kirjoittajan omaa kaveripiiriä.

Jos ette yleensä lue rockkritiikkiä, niin voin kertoa, etteivät tuonkaltaiset arvostelut ole harvinaisuuksia. Aineistoa löytyy helposti yhden väitöskirjan tarpeisiin.
(Siksi minulla ei ole mitään syytä nostaa silmätikuksi ko. arvostelun tehnyttä Oskari Onnista, joka on kirjoittanut myös oivaltavaa kritiikkiä.)

Onko rockkritiikillä merkitystä?

Miksi rockkritiikki on saanut elää varsin rauhassa omaa elämäänsä?

Paljolti siksi, että sillä ei ole niin väliä.

Kritiikin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän se määrittelee menestystä.
Siksi kirja-, teatteri- ja kuvataidekritiikillä on ratkaisevasti suurempi merkitys on populaarimusiikin kritiikillä. Siksi kyseisten taidelajien piirissä käydään jatkuvalta tuntuvaa debattia kritiikin tilasta; milloin on kriisissä kritiikki, milloin itse taidelaji.

En muista, koska rockkritiikki olisi ollut kriisissä. Siksi se on saanut rauhassa luoda omat sääntönsä ja arviointimittarinsa. Niinhän ovat tehneet muutkin kritiikin lajit, mutta rockkritiikin kohdalla on yksi aivan erityinen ongelma.

Rockkritiikki yleensä, ja yleensä tiedostamattaan, kuvittelee, että sillä on monopoli määritellä millaisilla arvoilla kaikkea muutakin populaarimusiikkia arvioidaan. Aivan samoin kuin taidemusiikki on oikeastaan tähän päivään asti yrittänyt määritellä omat arvonsa universaaleina musiikin arvoina.

Siksi rockkritiikillä on merkitystä. Ei yksittäisinä kirjoituksina, mutta laajempana tapana hahmottaa ja arvottaa musiikkimaailmaa.

 Suvaitsevaista?

Rockkritiikki ei perusteiltaan ole koskaan ollut erityisen suvaitsevaista. Ainakaan suhteessa muuhun populaarimusiikkiin.

Siihen on olemassa ymmärrettävät, historialliset syynsä. Rockin ideologiaan on niin syvälle rakennettu vaihtoehtoisuuden, kapinan, erilaisuuden, merkitsevyyden ajatus ja odotus, että tuon kehyksen kautta on vaikea ajatella, mitä musiikki voi olla ja merkitä tuon maailman ulkopuolella.

Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.

Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella.

Eikä tämä ole pelkkää teoretisointia. Joka kerta kun musiikin kuuntelija esim. tuntee enemmän tai vähemmän häpeää pitämästään musiikista, ollaan tekemissä rockin (ja laajemmin korkeataiteen) perinteen kanssa ja sen kanssa, miten nuo perinteet ovat vaikuttaneet tapaan, miten ihmiset kokevat ja arvottavat musiikillisia elämyksiään.

Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite “guilty pleasures”. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.

Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja.

Lopuksi

Musiikki, sen tekijät ja kuluttajat, ansaitsevat tuota parempaa, syvempää, oivaltavampaa kritiikkiä.

Hyvä kritiikki voi toki olla myös suvaitsematonta, omaan asiaansa silmittömästi uskovaa ja muun maailman kieltävää. Rockkritiikki on jopa usein parhaimmillaan ollut sitä. Se on vain aivan erityinen taitolaji, johon harvat pystyvät.

Hyvältä kritiikiltä voisi kuitenkin toivoa ja vaatia erilaisia näkökulmia ja näkökulmien vaihtamista.Vaikeaahan se on, jos näkökulmat on rajattu etukäteen yhteen.

Kyllä, tämä on yleistys. Ei rockkritiikki ole aina näin yksioikoista.

Rock elää ja voi hyvin, vaikka sen suurin, kaikkea musiikkia määrittelevä aikakausi on jo ohi. Siksi on syytä toivoa musiikkikritiikkiin lisää uusia, rockin asettamia rajoja rikkovia näkökulmia.

Rockkritiikin itsensä kannalta ikävintä on, että ne asiat, jotka sen omien kriteerien mukaan ovat perinteisesti olleet hyvän musiikin ominaisuuksia, rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus, toteutuvat sen kritiikissä aivan liian harvoin.

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *