Vuoden 2014 kansainvälistä levykauppapäivää vietetään lauantaina 19. huhtikuuta. Tämä jutun kirjoitin tilauksesta vuoden 2013 levykauppapäivän kunniaksi.
”Ai sä ostat vielä levyjä?”
Tuon kysymyksen olen kuullut usein. Vilpittömästikin esitettynä, mutta myös jälkeenjääneisyyteeni vihjaten.
Vastaukseni on aina lyhyt ja myöntävä: totta kai. Pidän paljon digitaalisista musiikkipalveluista, mutta rakastan äänilevyjä.
Puheet 125-vuotiaan äänilevyn kuolemasta ovat sitä paitsi edelleen liioiteltuja.
Äänilevy esineenä ja tapana kuunnella musiikkia ei ehkä sittenkään ole pelkkä sukupolvikysymys. Ei ainakaan vinyylien kohdalla, se tiedetään. On toki todennäköistä, että äänilevystä tulee enenevässä määrin marginaalinen tapa kohdata musiikki, mutta muunlainenkin kehitys on mahdollista. Vain joko-tai maailmassa, joka meille suomalaisille tuntuu olevan aivan erityinen mukavuusalue, vaihtoehdot ovat jo sinetöity.
Olen sukupolveni tuote. Ostin ensimmäisen äänilevyni 50-luvun lopulla. Se oli, totta kai, vinyylisingle. Rakkautta ensi silmäyksellä. Levy oli sopivasti Paul Ankan ”Adam and Eve”.
Kun 60-luku alkoi, löysin isäni mielestä väärän musiikinlajin, jazzin. Sukupolvikysymys. Mutta ei se ollut kapinaa, vaan aitoa innostusta.
70-luvulla olin töissä kahdessa eri helsinkiläisessä levykaupassa, ensin Tunnelin Levyssä, sitten Digelius Musicissa. Ensiksi mainitussa vuoden, jälkimmäisessä useita.
Oma, kuvitteellisesti hyvä (so. muita parempi) musiikkimaku voi olla pätevä lähtökohta, ja edellytys, levykauppahommiin, mutta sen rajat tulevat kuitenkin nopeasti vastaan. Levykauppa voi olla uuden musiikin korkeakoulu, mutta kun puhutaan erilaisten musiikkimakujen ymmärtämisestä ja vieläpä palvelemisesta, se saattaa muuttua nopeastikin kansakouluksi.
Muuttui ainakin minulle. Tunnelin Levyssä kun sitä saattoi oikeasti kohdata näitä siviilejä, jotka kyselivät jotain aivan muuta, josta olin itseni kanssa tehnyt sopimuksen. Onko teillä sitä Fredin uutta, jota soittavat siellä radiossa? Roger Whittaker (brittiläinen laulava ja viheltävä poptrubaduuri)? Middle of The Road (silloinen hittiyhtye, nimeään myöten)?
Digeliuksen Emu opetti kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, miten siviilejä pitää ystävällisesti kohdella ja ohjata: Oletko käynyt kysymässä Aleksanterinkadun Musiikki Fazerilta? (Digeliuksessa minulla oli omat ongelmani: fuusio-jazz oli minusta olemassa muusikoita varten, ei minua.)
Jotkut tuon aikaiset asiakkaat ovat toki tulleet myöhemmin kiittämään. Olin aikoinani innostanut heitä ostamaan levyn, josta oli tullut heille elinikäinen kumppani. Levykaupassa opettajan ja oppilaan roolit menevät parhaimmillaan sekaisin.
Ihmisen muisti on pitkä silloin kun äänilevy toimii sen kyytipoikana. Muistan tarkasti sen jännityksen ja riemun kun levykaupan takahuoneessa avasimme pahvilaatikoita ja saimme ensi kosketuksen uusiin levyihin. Ne näyttivät ja tuoksuivat hyvältä. Yhtä hyvin muistan sen pettymyksen kun tilattua ja odotettua levyä ei näkynytkään, ei edes siinä viimeiseksi avatussa laatikossa.
Tunnelin Levyssä saatettiin yhtä levyä myydä sen ilmestymispäivänä parikin laatikollista eli 50 kappaletta (CCR, Black Sabbath, Uriah Heep). Digeliuksessa saatettiin päästä samaan määrään vuodessa. Useimpia uutuuksia tuli kauppaan kaksi kappaletta. (Toisen niistä saatoin ostaa itse ensikuuntelun jälkeen.)
Tunnelin Levyä ei enää ole. Yhä harvemmin myös levyjä, joita myytäisiin suuria, suuria määriä. Se ei ole hyvä asia, ei musiikin eikä kauppojen kannalta.
Mutta onneksi meillä vielä on levykauppoja. Erityisesti sellaisia, joissa paino on sanalla levy ja joissa levyjen laaja valikoima ei ole vain viemässä neliötilaa paremmin tuottavilta tavaroilta, vaan ovat olennaisin osa koko IDEAA.
Erikoislevykaupat tuntee myös siitä, että asiakas ei niissä suinkaan ole aina oikeassa. Todellisen levykaupan palveluun kuuluu reipas sivistystehtävä: ohjata asiakkaita paremman musiikin pariin. Mitä se parempi musiikki on, siitä ei tietystikään ole eikä pidä olla yksimielisyyttä, mutta tavoitteena se on vanhanaikaisen kunniakas.
Me tiedämme, että levykaupat ovat parhaimmillaan kulttuuripaikkoja. Ne ovat äänilevykirjastoja, joissa saa pitää ääntä ja käyttää rahaa.
”Mutta nettikaupoista ostat halvemmalla ja valikoimat ovat vielä laajemmat”. Aivan. Hyvä homma.
Mutta miten me voimme hinnoitella henkilökohtaisen palvelun, ainutkertaisen löydön, vilkkaan keskustelun, kiihkeän väittelyn tai uteliaan kysymyksen ”Mikä tää levy on mikä soi?” Miten me voimme hinnoitella sen tunteen kun myyjä ja asiakas kokevat olevansa yhtiökumppaneita yrityksessä, jossa myydään ylivoimaista kahdenkeskistä musiikkimakua!
Mitä enemmän levyjä ilmestyy, mitä enemmän maailmassa on musiikkia, sitä enemmän me tarvitsemme kontaktin innokkaisiin, valistuneisiin ihmisiin, jotka opastavat meitä, esivalikoivat puolestamme, tuntevat makumme ja ovat valmiita sen haastamiseen. Ja myös itsensä.
Nyt n. 15 000 kappaleen iTunes -kirjastoni on edelleen käyttökelpoinen ja Spotify Premium toimii sujuvasti kolmessa eri laitteessa. Tuon kaiken olen kokenut edistyksenä. Huimana, jos muistelen mistä musiikin kuluttajana lähdin liikkeelle yli 50 vuotta sitten.
Mutta kun tulee kutsu ja sinulta kysytään, minkä levyn otat mukaan sinne autiolle saarelle, niin mitä teen? Vastaanko naureskellen, että hei sehän on jo siellä odottamassa valmiina pilvipalveluna miljoonien muiden joukossa? Kävelisinkö viileästi oman levyhyllyni ohi ja unohtaisin sen tuhannet kätköt? Tekisinkö tuosta valinnasta ja kuuntelutilanteesta mahdollisimman helpon?
En tietystikään. Ei elämänkumppania noin vaan tiedostoon vaihdeta.
Astun saarelle kädessäni minulle ainutlaatuinen Äänilevy. Sen valitseminen muiden levyjen joukosta on ollut vuosikymmenien projekti. Pidän tuosta levystä tiukasti kiinni. Koskettelen sitä. Kääntelen sitä. Avaan välillä sen kannen ja katson sisälle, ja hymyilen hiljaa itsekseni.
Mutta eihän ne levyt tai kannet sinällään soi?
Totta kai ne soivat.
Kaikki äänilevyjä rakastavat ihmiset sen tietävät.
Tämän kirjoitin pyynnöstä kansainvälisen levykauppapäivän kunniaksi (Record Store Day 20.4.2013)
Related Posts
Samuli Putron hiljainen yhteislaulu Seuraava:
Aikuisrockista seniorirockiin