Kaija Koo: Kuka sen opettaa (Warner)
Rauhatäti: Labyrintti (Playground)
Ostin nämä levyt samaan aikaan samasta levykaupasta. En vielä silloin ajatellut, että kirjoittaisin niistä, yhdessä tai erikseen. Tuolloin kävi vain mielessä se hyvä asia, että meillä sentään vielä on kauppoja, joista voi ostaa levyjä laidasta laitaan, sekä tähtien että debytanttien.
Kaija Koo jos kuka edustaa sitä, mitä olemme kutsuneet isoksi keskitieksi ja Rauhatäti sitä, mitä olemme kutsuneet marginaaliksi. Pienenä muistutuksena mittakaavaeroista laitetaan tähän luku 175 144. Noin monta kappaletta on myynyt kaikkien aikojen seitsemänneksi ostetuin levy Suomessa, Kaija Koon ”Tuulten viemää” (1993).
Rauhatäti on tähän asti laulanut lähinnä muiden miesräppäreiden taustalla.
Kaija Koo (Kaija Kokkola, 51) laulaa uuden levynsä aloitusraidalla supernaisista, sielunsiskoistaan, mutta totta kai Kaija on itse supernainen, paljon kokenut artisti, jonka ura on sisältänyt nousut ja laskut, arvostuksen ja halveksunnan, varmuuden ja epävarmuuden. Nyt hän on kuitenkin laulaja, jolla on ison artistin status, vaikka esittääkin pääosin muiden kirjoittamia kappaleita.
Rauhatäti (Hanna Yli-Tepsa, 37) on suomalaisräppäri ja ensi albumin tekijä. Kotoisin Sodankylästä, nyt helsinkiläinen.
Jos miesten tekemä suomiräp on läpäissyt koko maan edustaen sekä valtavirtaa että marginaalia, niin suomalaiset naisräppärien määrä voidaan edelleen laskea periaatteessa yhden käden sormilla. Mariko, Mariska, Kana, Sini Sabotage voidaan tuntea, mutta siinä se alkaakin olla. Me tiedämme, että suunpieksäjät ovat pääosin olleet Suomessa ja muualla miehiä. Tämä on kylmä fakta ja siksi naisten tekemä suomalainen räp on edelleenkin alkutaipaleella, genrensäkin marginaalissa. (Karri ”Paleface” Miettisen ”Rappiotaidetta” (2011) esittelemästä kolmestakymmenestä suomiräp -tekijästä yksi on nainen, Mariska.)
Tämä ei tarkoita sitä, että Rauhatädin debyyttilevy ”Labyrintti” tarvitsisi ylimääräisiä kehitysvaihepisteitä sukupuolensa tai genrensä johdosta.
Sitä paitsi Rauhatäti on räpännyt jo vuodesta 2007, vaikka pitkään vireillä ollut ensialbumi ilmestyy vasta nyt.
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa
Kaija Koon uuden levyn tekijäkaarti kertoo sukupolvien kohtaamisesta. Arto Tuunela, Iisa Pykäri, Paula Vesala, Matti Mattila ja Olavi Uusivirta ovat tuoreita tekijöitä Kaijan Koon levyillä. He ovat mitä ilmeisemmin kirjoittaneet laulunsa ja tekstinsä Kaija Koota ajatellen. Tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, samalla tavoin kun on tehty aiemmin mm. Vesa-Matti Loirin tai Paula Koivuniemen tapauksessa.
Kaija Koon uuden levyn linjan voisi ilmaista neuvotteluhuonekielen sanoilla ”soundin ajanmukaistaminen” ja ”fanipohjan strateginen laajentaminen”. Tällaisten tilaustöiden kohdalla kyynisyys helposti valtaa alaa, mutta ei kannata: ”Kuka sen opettaa” kuulostaa pääosin rennolta, tuoreelta ja vakuuttavalta. Vaikka levyn teemat eivät aina olekaan uusia. Keskiössä ovat Kaijalle jo tutut ”siskot yhdessä” –laulut, joita tällä levyllä edustavat ainakin ”Supernaiset” (”Minä uskalsin kylmään veteen sukeltaa / tunnen itseni nyt kokonaan / korkkarit kattoon, tää ilta on meille / mun sielunsiskoille, supernaisille / laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa”), ”Surulapsi” (”Opin että se ei tule jäädäkseen / mä en suostunut koskaan sun otteeseen /…/ sain uudet haaveet ja nousin”) ja ”Kuka sen opettaa” (”Sun uutta elämää en enää osta / se vanha likainen pöytä on varastosta/… / sun uutta alkua en enää huoli / levy jossa on vain yksi ainoa puoli”). Myös muissa lauluissa teema osin kertautuu. ”Sä olet muuttunut mies / mä olen muuttunut nainen / mä haluan uusia asioita tänään”; ”Mä oon huutava ääni / kaatuva puu / en pelkää pimeää”; ”Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle / viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle”.
Mukana on kuitenkin myös epäily, kaipaus, anteeksianto. ”Ei, en kaipaakaan / enää lohdutusta / silti jotain niin palavaa / sait esiin minusta” (”Ajoin koko yön”); ”Jos soitan ja saan sanottua / et sä tulit mun uniini / näen sut mun silmät kiinni” (”Silmät kiinni”); ”Tähdenlennot sinkoilevat pitkin seiniä / en osaa oikein tehdä mitään järkevää / toivon jotain todellista sitä oikeaa” (”En pelkää pimeää”); ”Me teimme sen / retken meidän pituisen / silloin meitä työnsi eteenpäin / tuuli yhteinen”. Tuo viimeinen laulu, Kaijan ex-miehen Markku Impiön ”Kaksi lastua vain” on kuin lempeä eroversio Juha Tapion ”Kaksi puuta” –hitin yhteen kasvamisen teemasta.
Arki ja aikuisuus ovat syvästi ja kauniisti mukana Paula Vesalan sanoittamalla laululla ”Sydän vähän kallellaan”. ”Kysymättä sinä kävelet sisään / niin kuin aina / isältäsi näytät /sulla ei ole asiaa / kysyn onko nälkä /…/ hetkeksi vaan jäädä voit /…/ on silti mulla takiasi aina / sydän vähän kallellaan”.
Kaija Koon laulussa on, tämä ei ole uutinen, lämpöä ja voimaa. Se kääntyy niin kaihoksi kuin kiihkoksi.
Joskus 70-luvulla käytettiin, osin halventavassa sävyssä, käsitettä käyttöpop (vastakohtana rockin ”arvokkaimmille taidearvoille”). Se kuvaa positiivisena käsitteenä oikeastaan aika hyvin Kaija Koon laulujen maailmaa. Niillä on käyttöarvoa, joka kiteytyy niiden ollessa ihmisten käytössä, osana arkea tai osana yhteisesti koettua keikkahurmaa.
Viimeksi mainitulle nämä laulut antavat varmasti hienon lähtökohdan. Vaikka laulun sanoin: ”silloin meitä työnsi eteenpäin / tuuli yhteinen”.
Koko elämä levällään?
Rauhatädin ”Labyrintti” on vakava ja hauska. Vihainen ja ironinen. Globaali ja paikallinen. Yleinen ja henkilökohtainen. Välillä Rauhatäti tippuu kelkasta: ”Pyörii / se vie koko ajan alaspäin / yritin hypätä kyytiin / mutta silti tänne jäin / ei ole matkaa, jota jatkaa” (”Hautakivi”); ”Kuka teki alunperin looserin / onnellinen lapsuus kääntynyt selin / kuka päätti tehdä elämästä helvetin / mistä hyvästä mä elämäni menetin” (”Tää päivä”). Välillä hän on kertoo maailman tilasta ja ihmisten välinpitämättömyydestä: ”Alas sosiaalimenot / nyt puhaltaa uudet tuulet / puhutaan puhutaan / kylillä nykyään huhutaan / ne puuhaa aivan muuta kun ne antaa olettaa / syvemmäs kuilua kaivetaan” (”Ihmisen puolella”); ”Ja nyt vasta myönnän / se on peto / ja tämä on vedätys” (”Labyrintti”); ”Täältä käsin ei tarvitse kuulla kun ne ulvoo / jotain kantautuu no joo joo” (”Kohti pohjaa”).
Välillä maailmaa kuvataan hellällä ironialla: ”Me voiaan joskus aurata loskaa tieltä / että voitais osoittaa mieltä / myrskytuulta ja harmaata vastaan” (”Tää päivä”).
Rauhatäti osaa myös katsoa itseään kirkkaasti peilistä: ”Ei enää vastuussa kellekään / silti homma aivan perseellään / korvien välissä niin hellänä / koko elämä aivan levällään /…/ no ossahan kai mä yksin olla / tämähän on just sitä mitä mä halusin olla / yksin” (”Levällään”). Lisää sävyjä tuovat myös väläykset lyhyistä katseista ja suuresta sydämestä: ”Aa se kattoo sinua silmiin / älä enää vääntele / kato takaisin / oo älä käänny pois” (”Aurinkoranta”); ”Rauhatätin kasvimaalla kasvit kasvaa / ja siellä on kaikille tilaa” (”Kasvimaa”).
Rauhatädin ilmaisuun tulee lisää piirteitä myös näihin stadilaiskorviin kumman kauniilta kuulostavan murteen kautta. Tuottaja Tes La Rockin dubstep- ja elektro-pohjat sävyttävät levyä myös uusiin suuntiin, tosin myös iskevyyden kustannuksella. Biisit jäävät paikoin tyytyväisinä pyörimään omaan tilaansa ja jää tunne, että osa sinänsä terävästä ilmaisusta jää tiivistystä vaille.
Pakko myös todeta, että levyllä vierailevat miesräppärit tuntuvat Rauhatädin rinnalla hieman koomisilta. Sattumaa tai ei, pääosan esittäjä kuulostaa heidän rinnallaan, ei tädiltä, vaan yksinkertaisesti vaan hyvin viisaalta ja maanläheiseltä naiselta.
Rauhatäti on muuten yksi parhaista taiteilijanimistä ikinä. Hauska, oivaltava, ytimekäs, muistettava. Taiteilijanimi ja slogan yhdessä paketissa. Se melkein pakottaa nostamaan esiin houkuttelevan kaverikysymyksen: lähdetäänkös Rauhatädin keikalle?
Kumpi parempi?
Pitäisikö näitä levyjä arvottaa eri lailla? Onko jommankumman luoma musiikki tai maailmankuva parempi, oikeampi, syvempi, totuudenmukaisempi? Kumpi artisti on rohkeampi, realismia ja kritiikkiä enemmän viljelevä vai hän, joka luo eteemme unelmia, joihin tarttua?
Varmaa on vain se, että nämä levyt kertovat pääosin erilaisista maailmoista, musiikin erilaisista lähestymis- ja toteuttamistavoista. Arvottamisen kannalta olennaisempi kysymys voisi olla, rikastuttavatko ne kuulijansa kokemusmaailmaa?
Minulle ne sen tekevät, toisiaan täydentäen. Eivät ne kerro paljoakaan lähimaailmastani tai elämäntilanteestani (ei, en ole esim. nuori tai keski-ikäinen nainen), mutta aika paljon ne avaavat maailmaa ympärilläni. Molemmat myös herättävät minussa ”vain” mielihyvää.
Kompromissiratkaisu? Ei, sillä eikö populaarimusiikissa helpot ja sovinnaiset ratkaisut ole juuri niitä, joissa puoli, kriteerit ja vastaukset on lukittu jo etukäteen?
Related Posts
Aikuisrockista seniorirockiin Seuraava:
Cd-levyt, pilvipalvelut ja kotimarkkinat