Kun rockkulttuuria katsoo sen sisältä päin, Bob Dylan on monella perusteella aikansa merkittävin yksittäinen rockartisti. Hänen valtavaa vaikutustaan 1900-luvun rockin kehityksessä on vaikea järkisyin kiistää. Dylanin uran kulttuuriset vaikutukset ja merkitykset ovat jotain aivan eri luokkaa kuin vaikkapa lähes yhtä pitkän uran tehneellä Rolling Stonesilla.

Yksi tuon kulttuurin jännittävä, mutta vähän huomiota saanut ilmentymä  on Dylanin ympärille kietoutunut, usein järjen tuolla puolen liikkuva fani-kulttuuri, Dylan-mania.  Yhdysvaltalaisen David Kinneyn ”The Dylanologists –Adventures in the Land of Bob”  (2014) voi hyvinkin olla ensimmäinen kirja aiheesta. Dylanista on luultavasti kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta yksittäisestä rockartistista, mutta tämä näkökulma on ainakin minulle tuore.

Dylanologia, perinpohjainen, usein tutkimusotteellinenkin Dylan -fanitus ei sinänsä ei ole uusi asia. 70-luvun alkupuolella luin hämmentyneenä Rolling Stone-lehden tarinoita A.J. Webermanista, maanisesta Dylan-fanista, joka tuli kuuluisaksi artistinsa roskajätteiden penkojana ja ”tutkijana”. A.J. Weberman on toki mukana tässä kirjassa, mutta ei pääosassa. Weberman edusti ensimmäistä ja tunnetuinta dylanologia. Hän mm. järjesti 70-luvun alussa mielenosoituksia Dylanin Greenwich Villagen asunnon takapihalla ja huuto kuului: Hey Bobby, please crawl out your window!  Syy: Dylan oli luopunut kantaaottavista lauluistaan ja Weberman oli tullut siihen johtopäätökseen, että se johtui… heroiinin käytöstä. Siksi A.J. painoi myös rintanappeja, joissa luki : FREE BOB DYLAN.

Kinneyn kirja keskittyy muutaman kymmenen dylanologin tarinaan, sen jälkeen kun hän oli tavannut satoja. Osa heistä on jatkuvasti matkalla paikkoihin, joissa Dylan on asunut, vaikuttanut tai voisi mahdollisesti näyttäytyä. Koskaan ei voi varmasti tietää, jos hän kävelisi vastaan.  Mutta mitä minä sanoisin, miten hän suhtautuisi minuun? Esittäisinkö viileää vai kertoisin kuinka tärkeä hän on ollut elämässäni? Tätä fanit miettivät paljon kirjan sivuilla. Osa faneista matkustaa Dylania seuraten keikkapaikasta toiseen. Osa heistä kerää kaikkea mahdollista Dylan-materiaalia, esineitä, artikkeleita, kirjoja, äänitteitä, levyjä, melkein mitä tahansa, joka liittyy Dylaniin. Osa heistä on yksineläjiä, osa aviopareja, osa vasta Dylanin löytäneitä, osa ajallisesti melkein koko matkan hänen kanssaan kulkeneita. Osa on tutkijoita, osa jonkin tason luusereita. He eivät kuitenkaan ole teinifaneja, vaan pääosin aikuisia ihmisiä, joiden elämässä Dylan on tai on ollut suuressa roolissa. Tai Kinneyta lainaten: usein aivan liian suuressa roolissa.

Kirja ei ole vain kirja Dylan-faneista, vaan heidän kauttaan käydään myös oivaltavasti läpi Dylanin oman historian merkkitapahtumia. Kirja alkaa matkalla Hibbingin kaivoskaupunkiin, jossa kirjan sankari kasvoi ja josta hän matkasi myöhemmin New Yorkiin. Kesti pitkään ennen kuin kaupunki hyväksyi oman poikansa  (ja Dylan Hibbingin).  Näin eräs Kinneyn haastateltava Dylanin ja Hibbingin suhteesta: ”It’s rough up here…You could probably understand why a lot of people didn’t care for him. Myself included. I hunt and fish. People worked in the mines. They’re are not listening to poems”.

Nyt Hibbing  tunnetaan vain Dylanista. Kirja kertoo tarinaa talosta,  jossa Dylan vanhempineen asui. Fanit ovat luonnollisesti olleet kiinnostuneita talon ostamisesta ja jos koko taloa ei ole ollut kaupan, niin jotakin sentään: talon 16 vanhaa ikkunaruutua tulivat myyntiin kun nykyinen omistaja vaihtoi ne uudempiin. Kaikkea Hibbingiin ja Dylaniin liittyvää on kaupan: Eräs Dylan-keräilijä osti Hibbingin puhelinluetteloja niiltä vuosilta kun Dylanin perhe asui siellä, pikkukaupungin puhelinluettelot vuosilta 1941, 1955, 1959, 1965… Eräs fani sai käsiinsä Dylanin perheelle kuuluneen syöttötuolin. Tuossa Robert Zimmermania syötettiin! Mitähän fani voi enää TUON JÄLKEEN tehdä? Ostaa Duluthista pahasti ränsistyneen talon, jossa Dylanin vanhemmat asuivat hänen syntyessä v. 1941. Täysin loogista, fanin näkökulmasta.

Kirja kertoo tarinoita maanisista Dylan-äänittäjistä, jotka ovat mitä ihmeellisin keinoin salakuljettaneet äänityslaitteita konserttitiloihin.  Voimme lukea myös tarinoita niistä lukemattomista Dylan-konsertteja kiertäneistä faneista, jotka usein vain odottavat, että hän soittaisi jollakin keikallaan jotakin ainutkertaista, jotakin jota kukaan ei koskaan ole aiemmin hänen konserteissaan kuullut . (Käykö Dylanin versio Springsteenin ”Dancing In The Darkista” esimerkistä?)

Meille kaikille hänen uraansa seuranneille on suuri mysteeri, miten tämä 73-vuotias kaiken kokenut ja nähnyt taiteilija haluaa ja jaksaa kiertää edelleen konsertista toiseen, maasta ja maanosasta toiseen vaikka monet fanitkin ovat jo saaneet tarpeekseen äänensä osin menettäneestä Dylanista. Kuuluisa Dylanin ”The Never Ending Tour” alkoi kesällä1988 ja vuoden 2013 loppuun mennessä se oli sisältänyt 2561 keikkaa. Kirja yrittää löytää tuohon loputtomaan kiertue-elämään vastauksia. ”He said he had  no choise. He made it sound like he’d become addicted. He said he woudn’t retire until he couldn’t do it anymore”…”It’s as natural to me as breathing. I do it because i’m driven to do it, and I either hate it or love it”.

Mysteeriksi  tuo jää edelleen, yhdeksi monista. Urallaan Dylan itse on ollut niitä parhaansa  mukaan rakentamassa.

Tunnetuin dylanologian muoto on hänen laulujensa tulkinnoista syntynyt laaja oma alakulttuurinsa. Kirjan antamina ääriesimerkkeinä voidaan mainita Michael Grayn 40 vuoden aikana tehty  syväluotaus ”Song And Dance Man” ja erään Dylan-fanilehden kirjoittajan analyysi siitä, kuinka ”Time Out Of Time” –albumia tulkitsemalla olisi voinut ennustaa prinsessa Dianan auto-onnettomuuden, joka tapahtui muutamaa kuukautta levyn ilmestymisen jälkeen.

Kun maineikkaalta rockkriitikolta ja Dylan-kirjoittajalta Greil Marcukselta kysyttiin aikoinaan, miksi fanaattisimmat Dylan-fanit ovat usein kaikkein pahimpia tulkinnoissaan, niin Marcus vastasi: ”I think it’s because something in Dylan’s writing leads people to believe that there is a secret behind every song. And if you unlock that secret then you’ll understand the meaning of life. Like every song is this treasure chest, and nothing is what it seems”.

Oma lukunsa on vuosien varrella ilmestyneet Dylan-fanzinet, joita erityisesti englantilaisfanit aikoinaan julkaisivat. Tiukin formaatti oli eräällä cambridgeläisellä kirjanpitäjällä, jonka fanzine lähetettiin vain kahdelletoista sen tilaajalle. Jos joku halusi liittyä joukkoon, jonkun toisen oli sitä ennen lopetettava oma tilauksensa. Jokaisen tilaajan oli kirjoitetta lehteen juttu kuukaudessa ja lisäksi velvoitteisiin kuului jakaa tilaajille harvinaisia Dylan-äänityksiä.

Kirjassa fanit sekä kiittävät Dylania elämänsä suunnasta ja sisällöstä, mutta osa on myös tietoisia urakkansa outoudesta tai hulluudesta. Kaikkein tylyimmän lausunnon itselleen antaa dylanologien isä A.J. Webermann: ”I wasted my fucking life on this shit”.

Dylan itse on suhtautunut maanisimpiin faneihinsa pääosin suurelle epäluulolla tai vihalla. Vain harvoin hän on osoittanut heitä kohtaan sympatiaa ja jäänyt esim. keskustelemaan heidän kanssaan. Mutta Dylanilla on syynsä ja oikeutensa, kuten tämä Dylan-sitaatti osoittaa: ”Judas, the most hated name in human history! If You think you’ve been called a bad name, try to work your way out from under that. Yeah, and for what? For playing an electric guitar?”. Myöhemmin kirjassa hän toteaa: ”Why are they doing this? They don’t really know. It’s sad. May the Lord have mercy on them. They are lost souls”.

Kinney suhtautuu Dylan-faneihin ymmärtäen, ihmetellen, hämmästellen, mutta ei missään kohden naureskellen tai moralisoiden. Hän ymmärtää, että kyseessä on vakava, joskus kunnioitustakin herättävä harrastus tai elämäntapa, joka ”vain vie mukanaan”.  Sen me ulkopuolisetkin ymmärrämme. Ja tuon tietää erityisen hyvin Kinney, koska on itsekin fani. Kirjoittajan kohdalla kaikki alkoi teini-iässä 80-luvun puolivälissä kun hän löysi isoveljensä levykokoelmasta juuri ilmestyneen kokoelman, jonka kannessa luki ”Bob Dylan: Biograph”.  Kun hän kirjoittaa faneista, hän tarkoittaa sanaa we. Näin loppuu Kinneyn kirjan johdanto:

”For the longest time, I felt alone in my addiction, and a little crazy…In time I came  to realise that there were many others like me –an entire underground nation of unreformed obsessives. I had a people.

One day not so long ago, I set out to meet them”.

Paras ja inhimillisin peruste Dylan-faniudelle löytyy kirjan niistä jaksoista, joissa kerrotaan fanista nimeltä Bob Dylan.

Me tiedämme, että Dylan matkasi v. 1961 kaksituhatta kilometriä Minnesotasta New Yorkiin tavatakseen kuolemaa tekevän idolinsa, Woody Guthrien.  Dylan jos kuka käyttäytyi kuin fani. Kirjassa kerrotaan myös tarinaa, kuinka Dylan Memphisin Sun-studiolla vieraillessaan suuteli sitä lattian kohtaa, jossa Elvis seisoi levyttäessään ensilevyään v. 1954. Kun eräs fani kertoi studion ulkopuolella ihailunsa Dylania kohtaan, hän oli vastannut: ”Well, son, we all have our heroes”.

Kirjan kauneimpia hetkiä on kertomus Dylanin vierailusta John Lennonin lapsuudenkodissa. Toukokuussa 2009 Dylanin konsertoidessa Liverpoolissa, Dylan oli ilmoittamatta saapunut viimeisten joukossa turistikohteena olevan Lennon-talon ulkopuolelle. Paikalla oli enää kolme ihmistä. Kun kaksi paikalla ollutta naista tunnistivat Dylanin, he totesivat oppaalle, että eiköhän tämä kolmas ansaitsisi yksityiskierroksen talossa. Näin Dylan lopulta, päivän viimeisenä asiakkaana, kierteli oppaan kanssa kahden kesken talossa, jossa Lennon asui aikoinaan tätinsä Mimin kanssa. Dylan oli kertonut oppaalle, kuinka talo muistutti hänen kotiaan Hibbingissä ja halusi mm. nähdä paikan, jossa John ja Paul soittivat Quarrymenien kanssa joka sunnuntai. Tai saivat soittaa, kyse  oli sentään talon olohuoneesta. Dylanin visiitti kesti nelisenkymmentä minuuttia ja pihalla lähtiessään hän oli vielä kysynyt oppaalta neuvoa, miten pääsee Strawberry Fieldsiin.

Hibbingin kasvatti Liverpoolin kasvattien jalanjälkiä kulkien. Tuon jälkeen viimeistään ymmärtää, että fanius on kulttuurimme hyvin inhimillinen osa.

Related Posts